Vähiin käyvät päivät

Tänään ensimmäistä kertaa tunsin haikeutta siitä, että aikaa täällä Prahassa on jäljellä enää muutama päivä. Minulta kysyttiin, tänään, mitä tulen kaipaamaan. Uusia ystäviä toki ja Prahan tunnelmaa, rakennusten kauneutta ja kaupunkikulttuuria. Sen tiesin sanoa, että ruokaa en tule kaipaamaan, sillä jo alusta saakka olen kaivannut kasviksia ja kalaa - sekä tietysti kunnon ruisleipää. Kaikki paistetaan täällä öljyssä, jos vain mahdollista on, ja useimmiten liha on porsasta. Tätäkään en tule kaipaamaan.

Suomalaisturistien huudot jo kaukaa: "Kato, Finlandia-vodkaa" kuuluvat turistisesongin Prahaan siiinä missä  venäläiset, jotka solkkaavat venäjäänsä kaikille ja amerikkalaiset, jotka luulevat olevansa Budapestissa. Tähän kaikkeen olen melkein tottunut, mutta en tule sitä kaipaamaan. Oikeastaan en vielä tiedä varmaksi, mitä kaipaan täältä eniten.

Siitä olen hyvilläni, että pian minuun suhtaudutaan taas yksilönä, ei maani edustajana. Pian minun ei tarvitse vastata kysymyksiiin siitä, miksi en osaa unkaria, vaikka se on sukukieli, tai miten voin olla suomalainen, kun en ole suomalaisen näköinenkään. En ole enää henkilökohtaisessa vastuussa suomalaisten jääkiekkomenestyksestä tai Nokian tuotekehittelystä. Vieläkään minulla ei ole vastausta siihen kysymykseen, miten voi olla mahdollista, että suomalaisia on vain 5 miljoonaa, saati siihen, miten voi olla mahdollista, että noin pieni maa pärjää noinkin hyvin.

Toisaalta brändityöryhmä saa nukkua yönsä rauhassa, Suomi-kuva maailmalla on pääasiassa positiivinen. Siitä sietäisi palkita niitä Suomalaisia, joiden työ näkyy maailmalla, Vaikkapäa Apocakyptican poikia, jotka tulevat pian soittamaan Libereciin.


ps Löytyihän sitä kuvakokoelmia selailemalla jotakin, mitä tiedän täältä käipaavani. Näin hyvää kaakaota ei saa Suomessa missään.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi tsekkinaiset pakenevat pääsiäisenä?

Kuva
Arvostan vanhoja perinteitä, minusta on hienoa, että niistä pidetään kiinni. Kuitenkin on joitakin sellaisia tapoja, joista aika on mennyt ohi ja jotka kannattaisi vain katkaista. Täällä Tsekinmaalla on sellainen perinne, että pääsiäismaanantaina miehet piiskaavat  naisia. Ei tietenkään satuttaen, mutta huitovat kuitenkin oksilla ja risuilla, niitä jopa myydään pääsiäistä edeltävällä viikolla. Moni ostaa niitä ihan vain koristeeksi ja minäkin sitten hankin yhden ihan kuriositeettina ja siksi, että voin tänne blogiin laittaa havainnollisen kuvan. Kas tässä. Eilen illalla näin tosiaan nuoria miehiä metrossa näiden piiskojen kanssa, samoin tänä aamuna. Joukossa oli myös keski-ikäistyviä miehiä ja pikkupoikia. Olen aika sanaton. Niin ovat muuten myös prahalaiset, jos heiltä tästä perinteestä jotakin tiedustelee. Täällä nimittäin kyseinen perinne on vähemmän suosittu, vaikkakin minua varoiteltiin, että humalaiset miesryhmät saattavat yrittää piiskata ihan tuntemattomiakin naisia. Kaikk
Lue lisää

Tapaturman sattuessa Faustin taloon

Kuva
 Joskus elämä muistuttaa siitä, että kannattaa miettiä seuraavat askeleensa. Tai anakin huomata edessä oleva porrasaskelma. Muuten käy nimittäin näin. Mutta älkää säikähtäkö, nilkka on vain nyrjähtänyt, ei murtunut. Kaikki tämä tapahtui hotellin aamiaisravintolassa kiireisimpään aamiaisaikaan. Mikähän se siinäkin on, että kaatuessaan haluaa aina nousta mahdollisimman nopeasti ylös eikä ainakaan ottaa apua vastaan? Vaikka vahinko on jo tapahtunut ja kaikki sen näkivät. Eipä sitten muuta kuin Faustin taloon, elikä yliopistolliseen sairaalaan. Tämähän on minulle tuttu paikka, olen Pavelin partiolaista Jan Pfeifferia täällä jututtanut ja on hän minulle järjestänyt kertaalleen tänne fysioterapiajakson, kun kädestä meni tunto kokonaan. Mutta se on menneisyyttä, se. Myös professori Pfeiffer on jo tuonilmaisissa, mutta sairaala elää elämäänsä. Tarina kertoo, että Faust myi sielunsa, mutta minun ei tarvinnut tyhjentää edes pankkitiliäni. Eurooppalainen sairausvakuutus korvasi lääkärikäynnin j
Lue lisää

Novellini

Kirjoituskilpailuuni lähettämääni novellia on toivottu luettavaksi, joten tässä se tulee. Tehtävänanto oli, että tekstin pitää alkaa tuolla lauseella, joka on Elizabeth Bishopin runosta One Art . Muuten käsittelytapaa ei ollut rajattu. A Present to Field Marshal Mannerheim “The art of losing isn’t hard to master,” I thought when my mother gave me a brown package which I was supposed to take to Field Marshal Mannerheim.  Mannerheim is her great hero and she wanted to give him a present but she refused to take it to his palace herself because she was convinced Mannerheim would only speak Swedish. I did my best to make her believe that Mannerheim masters other languages as well, but it was all in vain. So off I went, not fully understanding why I had to do this. Why didn’t I, for once, say no.  It would only do good to my mother to practice her Swedish, should Mannerheim speak it. The night was darkening and I walked on an empty street carrying the brown package.  Mannerheim’s castle
Lue lisää