lauantai 12. helmikuuta 2011

Kuoleman ja elämän välttämättömyyksien äärellä

Olin suunnitellut käyväni tänään siellä Kafkan haudalla, mutta portille päästyäni tajusin, että vainajatkin lepäävät sapattina. Ymmärrän kyllä lepopäivän tärkeyden, mutta luulisi edes hautausmaan portin olevan auki satunnaiselle kulkijalle. Täytynee yrittää huomenna uudestaan. Uusi juutalainen hautausmaa on osa suurempaa hautausmaakokonaisuutta, se "pakanoiden" puoli olikin sentään auki, joten ei tästä ihan hukkareissua tullut.

Tässä vähän yleiskuvaa hautausmaalta.



Näköjään joskus on hyvä ottaa ihan penkki viereen, jotta voi muistella vainajaa pidemmänkin aikaa.



Tuolla oli myös Brittiläisen imperiumin sotilashautausmaa. Sinne oli kerätty kaikki brittien riveissä taistelleet ja Tšekin alueelle haudatut. Siis tosiaan heidät on kerätty eri hautausmailta ympäri maata tälle yhdelle sotilashautausmaalle. Tunnelma oli liikuttava, moni hautakivi oli saanut omaisten toiveiden mukaiset muistotekstit. Useassa kivessä vakuutettiin, ettei vainaja koskaan unohdu. Mietin vain, että nyt melkein 70 vuotta myöhemmin, mahtaako kukaan enää heitä henkilökohtaisesti muistaa? Esimerkiksi kanadalaisäidin  poikaa, jos poika oli äitinsä ainokainen eikä muuta perhettä ollut. Silti on hyvin kaunista, että heille on olemassa hautakivi, ja tuntemattomiakin vainajia on muistettu.


Hautausmaalta lähdettyäni hyppäsin ratikkaan, koska ratikat vievät aina tavalla tai toisella jollekin metroasemalle. Minulla ei ollut kiirettä, niin ajattelin katsella vähän kaupunkia taas seikkailumielellä. Ratikoissa on sekin hyvä puoli turistin kannalta, että ne vievät aina päättäriltä toiselle. Ja jos huomaa lähtevänsä väärään suuntaan, niin voi vain hypätä pois ja kiertää vastakkaisen puolen pysäkeille, matka jatkuu taatusti oikeaan suuntaan.

 Ratikoissa monesti arvonsa tuntevat vanhukset tuijottavat nuorilta ihmisiltä istumapaikan. He jäävät seisomaan viereen ja nojaavat kohti katse silmiin luotuna. Toisaalta monesti nuoret antavat paikkansa ihan kyselemättä vanhuksille. Vai johtuuko se siitä, että vanhukset tosiaan pitävät puolensa? Kuitenkaan en ole täällä törmännyt, ainakaan vielä, sellaiseen "herttaiseen" sukupolvien sotaan, mitä joskus saa seurata vaikkapa Turun busseissa. Kerrankin eräs vanha mummeli alkoi 7.40 kauppatorille tulevassa bussissa yhtäkkiä huutaa yläasteikäisille nuorille, että kun ette te ruotsia osaa puhua, pitäisi osata puhua ruotsia! Siinä meni jo kaikenikäisten aamurauha pilalle.Täytyy myös mainita, että useimmiten Turun bussissa paikkansa antavat nuoret ovat minun havaintojeni mukaan venäläistaustaisia.No, myönnettäköön, että on minullekin kerran Turun bussissa antanut varusmies (ihan suomalaistaustainen)  istumapaikkansa. Sillä hetkellä tunsin itseni tosi vanhaksi. :)

Kun tietää, että paikalliset vanhukset ovat kokeneet sekä sen, että toinen maailmansota pyyhkäisi kodin yli, että Varsovan liiton joukkojen miehityksen, suon sen heille vaatimuksen, että saavat ratikassa istua.

Päädyin lopulta Tasavallan aukion metroaseman vieressä olevaan ostoskeskukseen - kuinkas muuten. :) Sain ostettua itselleni uuden kevättakin ja citylenkkarit, joilla on varmaan hyvä mennä näillä epätasaisilla mukulakivikaduilla ja kuoppaisilla jalkakäytävillä. Vaatteet eivät ole täällä mitenkään hullunhalpoja, ehkä vähän edullisempia kuin Suomessa ja alennukset ovat minusta parempia. Valikoimassa on kuitenkin enemmän tyylikkäitä vaatteita ja vähemmän sellaisia "iloisia", mitä Suomessa usein näkee.


Eilen keittelin vähän gulassia kuiva-aineksista. Sekaan heitin paprikaa ja tomaattia. Tässäpä siitä kuvakooste:





Valmiina haasteeseen. Nämä ovat muuten opiskelijabudjetillekin sopivan hintaisia, paketti maksoi noin 50 senttiä ja lautasellisia tulee 4-5.


Pussin sisältö kiehuvaan veteen. Laitoin vain puolet aineksista ja sain syödä tätä reilut kaksi lautasellista.


Keitto porisee jo, joten tomaatit sekaan.







Sitten paprikat ja annetaan kiehua 15 minuuttia. Oli muuten sikäli hyvä koostumus, että vaikka vain välillä hämmentelin, ei tarttunut kattilaan, niin kuin valmiskeitoilla on helposti tapana.



Kattaus on puoli ateriaa, sanotaan. Chili-kastiketta lisäsin pienen tipan, mutta ei välttämättä olisi tarvinnut, makua oli riittävästi muutenkin. Hyvää oli!

perjantai 11. helmikuuta 2011

Praha - rakas pieni äiti, jolla on haukankynnet

Tänään ei olekaan ollut mahdollisuutta hoidella mitään käytännönasioita, niin päätin lähteä ensin aamu-uinnille ja sitten opettelemaan, miten noita ratikoita ja busseja käytetään. Alkoivat hahmottua paremmin. Myös maauimalassa onnistuin jo käymään pientä dialogia  tšekiksi yhden vanhan tädin kanssa, joka katsoi tarpeelliseksi kertoa minulle, ettei tässä saa vielä laittaa kenkiä jalkaan, vaan vasta muutaman metrin päässä. Sain sanottua ensin, etten oikein ymmärtänyt. Sitten hän sanoi: "Kengät, tuolla." Vastasin, että anteeksi, en tiennyt. Ja siinäpä se dialogi sitten olikin. :) Mutta on tämä nyt jo edistystä sentään!

Uimalassa oli melko vähän väkeä, tai ainakin ulkoaltaassa oli paljon tilaa. En tiedä, mahtavatko paikalliset arastella ulkona uimista, kun lämpöä oli vain 7 astetta. Vesi oli kuitenkin 26-asteista, joten hyvä siinä oli uida. Varmasti ensimmäisten lämpimien päivien tultua koko allas on täynnä väkeä. Suomessa jos on ulkoallas auki, niin sinne löytyy menijöitä, olipa ilman lämpötila mikä hyvänsä. Toissasyksynä, kun Samppalinnan maauimala oli poikkeuksellisesti auki lokakuun loppuun, kävijöitä riitti viimeiseen päivään saakka, vakka pakkanen jäädytti portaat liukkaaksi ja pipo päässä sai uida.

Annoin uimalan ohi kulkevan ratikan viedä minut minne se sattuikaan olemaan menossa. Ja se oli matkalla vanhaankaupunkiin. Kävelin Kaarlen sillan päästä päähän. Tässä sillasta pakollinen kuva, kai Prahan-blogissa on pakko ainakin yksi tällainen olla.



Poikkesin myös ihanassa antikvariaatissa, joka tuli vastaan heti sillan jälkeen. Se sai heti uuden vakioasiakkaan. Tunnelma oli vähän niin kuin Turun puutorin laidalla sijaitsevassa Omituisissa opuksissa. Sai rauhassa katsella, paikanpitäjät ymmärtävät, että kirjoista pitävät ihmiset haluavat joskus vain nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta, kirjojen tunnelmasta ja tilasta, jota kirjat ympäröivät. Terveisiä vain Omituisiin opuksiin, jos sieltä suunnalta blogia luetaan!


Ostin tästä antikvariaatista Václav Havelin vankilakirjeet vaimolleen Olgalle, englanniksi käännettynä. Myyjän mukaan siitä on painos loppu ja se on muutenkin huonosti saatavilla, joten päätin tehdä kaupat heti. Luin jo hieman esipuhetta. Siinä kerrottiin esimerkiksi, kuinka Havelin autoa vandalisoitiin, ja sitten peloteltiin autokorjaamoja, ettei häntä saa ottaa asiakkaaksi. Tälläkin lailla yritettiin saada psyyke murtumaan - luomalla kuvaa, että yleinen mielipide olisi Havelia vastaan. Vangeilla oli myös hyvin vähän aikaa kirjoittaa viikoittainen kirjeensä. Havel teki kirjeistään raakaversioita ja piilotteli niitä pesulassa, jossa oli työssä, likaisten lakanoiden sekaan. Hän pystyi kehittämään oman ilmaisutapansa, jolla kertoa asioista, sillä juuri mistään ei saanut kirjoittaa. Ohje oli, että täytyy kirjoittaa vain itsestään, mutta miten tuokin sitten pitäisi ymmärtää? Kirjeistä ei saanut alleviivata sanoja, ei saanut käyttää lainasanoja eikä kirjoittaa yli marginaalien tai poikkeavalla käsialalla. Saa nähdä, mitä Havel sitten sai kirjoitettua niin, että suurin osa kirjeistä kuitenkin meni sensuurista läpi.


Lähellä antikvariaattia on Kafka-museo. Edellisellä Prahan-matkallani se jäi näkemättä. Tarkoitus oli mennä sinne viimeisenä päivänä, mutta kun tuo päivä sattui olemaan maanantai, niin eihän se onnistunut, kun museot tapaavat olla maanantaisin kiinni. Nyt korjasin vahingon. Minulle tuli museosta mieleen pikemminkin jonkinlainen muistomerkki Kafkalle. Siellä oli toki perinteisiä näyttelyesineitä ja infotauluja, valokuvia jne. Mutta hyvin hallitsevassa osassa oli kaoottinen ja ahdistava valaistus ja musiikki. Seinät olivat pääosin mustat, peilejä oli sijoiteltu levottomasti... Keskeistä näyttelyssä oli myös kaksi videota, jotka olivat syntyneet Kafkan teosten inspiroimina, ne olivat ihan hienoja, mutta eivät juurikaan Kafkasta itsestään mitään kertoneet. Siihen nähden, että museo on pieni, siellä on minusta paljon tällaista aiheeseen liittymätöntä. Minusta pitäisi myös pikemminkin antaa tekstien puhua puolestaan, ei Kafkan teosten tunnelmaa tarvitse mitenkään ylikorostaa muilla elementeillä.

Paikka oli silti ehdottomasti käymisen arvoinen. Siellä oppii paljon uutta Kafkan henkilöhistoriasta ja  voi katsella hänen siistillä käsialalla kirjoittamiaan kirjeitä isälleen. Välit isään olivat pelokkaat ja huonot, siskoihin etäiset. Perheen keittäjä oli myös pelottava. Kaikki tämä piirtyi herkän ihmisen sielunmaisemaan, samoin se, että isä latasi odotuksiaan Franziin, koska muut perheen pojat olivat kuolleet nuorena. Nämä kokemukset tietysti näkyvät hänen kirjallisessa tuotannossaan. Kafka itsehän toivoi, että hänen tekstinsä poltettaisiin kuoleman jälkeen, mutta hänen ystävänsä Max Brod jätti tämän toiveen toteuttamatta, eikä tuntenut siitä pahaa omaatuntoa.

Hieno ja ennennäkemätön idea museossa oli laittaa Kafkan julkaisemien tekstien nimiä arkistolaatikoiden kylkiin. Osa laatikoista oli auki ja niistä pystyi lukemaan kyseisistä teoksista vähän yksityiskohtaisempaa tietoa. Siihen olin vähän pettynyt, että kaikki laatikot eivät auenneet. Arkistolaatikot symboloivat hienosti Kafkan "toista elämää", päivätyötä lakimiehenä Itävalta-Unkarin palveluksessa. Museossa myös kerrottiin, ettei Kafka pitänyt byrokratiaa typeryytenä, vaan hän halusi pikemminkin kuvata sitä sanalla "fantasia". Tämä kyllä tulee hänen tuotannossaankin hyvin esille!

Otsikko on, kuten varmasti arvaattekin, lainaus Kafkalta. Tällainen viha-rakkaussuhde hänellä oli Prahaan. Hänen aikanaan jo Prahan vanhassakaupungissa sijainnut Josefovin juutalaisghetto oli suurelta osin hävitetty jugend-asemakaavan tieltä, mutta hänen henkisessä sielunmaisemassaan ghetto oli vielä olemassa. Siellä oli harjoitettu juutalaista mystiikkaa ja astrologiaa, ja siellä eli myös maanläheisempi juutalaiskulttuuri. Kirjallisuudentutkijat ovat tulkinneet, että jotkut Kafkan teksteistä olisivat ennakkoaavistuksia keskitysleireistä. Itse hän kuoli tuberkuloosiin jo 1924. Hänen siskonsa perheineen, lukuun ottamatta Ottlan tšekkiläistä miestä ja lapsia, kuolivat holocaustissa. Tämä olisi ollut Franzinkin kohtalo, ellei hän olisi ennättänyt kuolla jo sitä ennen. Ehkä hän tosiaan vaistosi jo ilmassa olevan joukkotuhon, sillä eihän tuollainen väkivallan vyöry synny itsestään, vaan siinä täytyy olla vuosikymmenten, ellei -satojen paineet takana.

Tietyssä mielessä Kafka muistuttaa yhtä stereotyyppiä nykyajan ihmisestä. Hän taisteli leipätyönsä ja "oman juttunsa" välimaastossa, koki olevansa väliinputoaja ja vieraantunut yhteisöstään, pysyvät ihmissuhteet olivat hänelle liian työteliäitä muodostaa, päiväkirjoista voidaan jopa päätellä hänen mahdollisesti sairastaneen anoreksiaa.



Kuten näkyy, hän oli myös taitava piirtäjä. Pahoittelen kuvan huonoa laatua, valonkajastuksesta ei päässyt millään eroon.

Lohdullista on myös se, että en ole ainoa, jolla on ollut Prahan poliisilaitoksen kanssa ongelmia. Kafkakin kirjelmöi sinne moneen otteeseen matkustuslupa-asioissa. Tässä hänen matka-anomuksensa, kohteena München.


Ja tässä hänelle myönnetty passi. Näissä kahdessa kuvassa on muuten myös laadussa on toivomisen varaa...


Kafka piti itseään vastenmielisen näköisenä, mutta näistäkin kuvista jo näkyy, että mitään syytä siihen ei olisi pitänyt olla. Eikös sekin ole tyypillinen syomishäiriön oire? Jos olisin paremmin suunnitellut tätä päivää, olisin vielä käynyt Kafkan haudalla, mutta ehtiihän sinne toistekin. En tiedä, mitä kirjailija itse sanoisi saamastaan postuumista kunniasta, arvostaisiko hän sitä, että häntä käydään muistamassa museossa ja haudalla? Entä miten hän suhtautuisi siihen, että byrokratia tässä kaupungissa elää ja voi hyvin?

En tiedä, millainen tunnelma oli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Prahassa, mutta haukankyntistä äitiä en minä ole täällä (vielä?) nähnyt. Ehkä ajat ovat sentään jossain suhteessa muuttuneet parempaan suuntaan?

torstai 10. helmikuuta 2011

Poliisi auttaa ja suojelee (osa 2) ja jotkut vihannekset täytyykin punnita

Eilen illalla kävin vielä uimassa paikallisessa uimahallissa. Ensin polskin sisäaltaassa, mutta se oli hyvin täynnä ja kaiken aikaa vain pienempi tila jäi varsinaisille uijille, kun eri uimaseurat ottivat koko ajan osia altaasta käyttöön, joten kyllästyin reilussa 20 minuutissa. Sitten kuitenkin uskaltauduin vielä ulkoaltaaseen, ja se kannatti! Allas oli iso, uijia oli vähän. Ilta jo pimeni, höyry nousi ja ihmiset uivat rauhallisesti ja toisille tilaa antaen, vaikkei siinä paljon eteensä nähnyt. Tuonne yritän mennä huomenaamulla taas, toivottavasti löydän järkevämmän reitin, sillä se, minkä valitsin, oli hirmu hankala monine portaineen. Uimala kun sijaitsee ihan Vltava-joen rannassa (ei sentään joessa), niin sinne piti tosiaan täältä "vuorelta" laskeutua. Jos ette sattumalta tiedä, niin Praha on aika kukkulainen kaupunki, jopa Turku jää toiseksi, vaikka sielläkin tuntuu välillä, että on pakko aina joko nousta tai laskeutua vuorelle.

Kuvata siellä ei saa, minkä ymmärrän, mutta tässä linkki, jos jotakuta kiinnostaa uiminen Prahassa:

http://www.pragueexperience.com/places.asp?PlaceID=805

Tänään sitten lähdin uudella innolla sille toiselle poliisiasemalle, jolle minut oli eilen ohjattu paikalliselta kortteliasemalta. Kaksi tätiä, jotka tietenkään eivät osanneet englantia, kysyivät asiaani, ja kun ymmärsivät sanan register, antoivat minulle tällaisen lappusen.


Heillä oli näitä monistettuna oikein. Tulkitsin tämän näin, että Prahan alueilla 2, 4, 5 ja 10 asuvien täytyy rekisteröinti tehdä tietyssä paikassa, jonka osoite on Cigankova 2, Chodovissa. Sinne mennään siten, että ensin metrolla Chodovin asemalle, sitten bussilla 118, 154 tai 197 pysäkille nimeltä Na jelenach.

No, se Cigankova löytyi kartalta, metroasemalle pääsin, bussiinkin pääsin , mutta sitä bussipysäkkiä en sitten joko nähnyt tai sitä ei tullut. Ajattelin, että kaipa tämä bussi jonnekin keskustaan sitten lopulta menee. (Näin siis turkulaislogiikalla.) Mutta se veikin yhä pidemmälle lähiöihin. Ajattelin, että mitähän tästä nyt tulee ja pääsenkö ikinä omalle puolelleni kaupunkia. Pian kuitenkin äkkäsin metroaseman, hyppäsin pois, ja kas, metro vei minut vanhaan kaupunkiin! Tänään opin sen, että noiden bussien funktio on viedä ihmisiä lähiöistä toiseen sekä metro- ja ratikkapysäkeille niistä kauemmista lähiöistä, joihin metroverkko ei ylety.

No, se rekisteröinti jäi tekemättä tänäänkin. Seuraava siirtoni on ottaa yhteyttä akatemian vararehtoriin ja kysyä häneltä apua, koska nyt ei vaan omat taidot riitä. Mielestäni ymmärsin vielä niiden naisten suulliset ohjeetkin, mutta kielitaitoni on niin hatara, että saatoin toki ymmärtää väärinkin. Se kyllä kiukuttaa, että ymmärrän jonkin verran kieltä, mutta ei ole paukkuja sen vertaa, että pystyisin kunnolla vastaamaan.

Suomeen palaava vaihto-opiskelija J tuli minua ystävällisesti vastaan keskustaan, kävin ostamassa häneltä vähän tavaroita, joita minulta itseltäni täällä uupuu. Hän myös oli kiltti ja neuvoi uuden kännykän käytössä, kun en löytänyt siitä tiettyjä toimintoja millään. Sain siihen muuten englanninkieliset asetukset päälle, kun aamupalaa syödessäni testailin sitä. Yhtäkkiä, en tiedä, mitä tein, mutta näin edessäni vaihtoehdon jazyk, josta avautuivat vaihtoehdot englanti ja tšekki. Bingo, sain lopettaa taistelun puhelimeni kanssa. J:n mukaan muuten  nämä erilaiset odottelemiset  ja paikasta toiseen juoksemiset ovat tyypillistä Tšekkiä. Sain apua ja hyödyllistä tavaraa, siitä kiitokset J:lle, jos satut tämän lukemaan!

Kun kaikki on uutta, niin ihmeen hyvin oppii oleman stressailematta pienistä, kuten vaikkapa siitä, että ne J:lta  saadut tavarat levisivät pitkin metron portaita, kun kassista petti pohja. Ihmiset auttoivat ja sain kaiken kannettua ihan hyvin. Tai siitä, että eilen taisin jättää jukurttini poliisiaseman pöydälle... Tai siitä, että kaupan kassa vaatii, että haen toisen paketillisen pesuainetta, kun niitä saa kaksi yhden hinnalla. Eikä minulla ole näköjään taaskaan tarpeeksi kielitaitoa selittääkseni, että kiitos, en tarvitse niin paljoa pesuainetta koko täälläoloaikanani. Kun sitten kiltisti olen käynyt hakemassa toisen paketin, niin myyjä kehottaa vielä käymään punnitsemassa osan vihanneksista. Ja kassajono seisoo...

Täällä on muuten sellainen systeemi, että vihannekset joko punnitaan kassalla, tai sitten vihannesosastolla yksi myyjä hoitelee vaakaa tai vaakoja. Ihmiset asettavat vihannekset vaa'alle ja myyjä painaa nappia. Tosin tuossa Sparissa, jossa käyn, kurkkua näköjään ei tarvinnut punnita eikä lehtisalaattia. Paprika ja tomaatit sen sijaan piti. Suomessa joko halutaan uskoa ihmisten rehellisyyteen, tai kaupat laskevat hävikin olevan pienempi kuin vaakanapin painajan palkka.

Toiset maistelevat oluita tai viinejä, minä paprikoita. Tänään ostin tällaisen komean yksilön. Maku oli mieto, mutta siinä oli väkevä jälkimaku. Ja nyt tuntuu, että vatsahapot poreilevat. Otin vain pienen palan, taidan kokeilla jossakin vaiheessa ostamiani gulassiaineksia ja lisätä tuon paprikan siihen.


Prahan muodista on minulta kyselty, joten kirjoitanpa vielä sanasen siitä. Luin tänään nimittäin Marian Keyesin kirjaa Under the Duvet, ja siinä hän kuvaa matkaansa Prahaan sukulaisensa häihin. Hän toteaa prahattarien (onko tämä sana?) pukeutuvan hyvin naisellisesti ja paljastavasti. Teksti kertoo 1990-luvusta, eli se on noin kymmenen vuotta vanha. Tällaista en ole itse havainnut. Mielestäni tyyli on asiallinen, mutta rento. Ulkoilutakilla voi hyvin mennä kaupungilla erottumatta joukosta. Värimaailma, jota paikalliset suosivat, on hillitty, ehkä pohjoismaisen silmään liiankin tasainen. Monilla on selvästi varma maku, mutta pukeutumiseen ei suhtauduta ihan yhtä tiukasti kuin esimerkiksi Italiassa, jossa väriläikkiä ei katukuvassa juurikaan näy. Tietysti nyt on vasta talvi, joten voihan olla, että paljastava muoti tulee kadulle ensimmäisten helteiden myötä, mutta niinhän se tulee Suomeenkin. Katsotaan.

* * *
Runotorstaissa päivän haasteena oli oudoilla ovilla
http://runoruno.vuodatus.net/

Joskus ovisummeriin puhuminen voi olla yhtä pelottavaa
kuin avoimesta portista sisään astuminen.
Yksin ja pimeässä
voit olla vaikka aurinko paistaisi
kattojen yllä,
jos rohkeus puuttuu avata  - tai sulkea
outo ovi.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Poliisi auttaa ja suojelee, mutta puhelin puhuu vain tšekkiä

Matkalaukku saapui perille, kun vuokraemäntä siitä ystävällisesti loppuillasta soitteli. Kävi ilmi, että sen tuominen olisi oikeastaan SAS:n heiniä, kun olivat sen hukanneetkin. Ihmettelinkin, että mitenhän tämä Czech Airlines nyt oikein asian saa hoidettua, kun eivät olleet laukkua edes käsitelleet. Mutta Czech Airlineseilla oltiin palvelualttiita ja he toimittvat laukun perille. Se tuli keskiyön jälkeen, mutta tuli kuitenkin.

Laukkua odotellessani pidin itseäni valveilla katsomalla kaksi tšekkielokuvaa. Toinen oli ihan hauska, kertoi sairaalan potilaista ja henkilökunnasta. Molemmat ottivat vähän omia oikeuksiaan ja puuhailivat omia juttujaan. Näin ainakin sen tulkitsin. En juuri mitään ymmärrä, eikä yöllä voi pitää televisiota kovinkaan kovalla, etteivät naapurit häiriinny. 

Toinen taas oli sotaelokuva, se kertoi ryhmästä nuoria naisia sodan jaloissa. Ensin he pakenivat länsiliittoutuneita, sitten oli hetken rauhallista, mutta kohta neuvostotankit vyöryivät maahan. Punaiset liput niissä tankeissa liehuivat oikein "alleviivatusti". (Huono kielikuva, eihän lippuja alleviivata, mutta kuitenkin ne liehuivat niin, ettei kenellekään jäänyt sanoma epäselväksi.) Näistä punalippuisista tankeista sitten pomppasi sotilaita, jotka, niin kuin arvaatte, syyllistyivät kohta joukkoraiskaukseen. Hyvin kliseisesti tekivät väkivaltaa ja sitten panivat tupakaksi. (Miksi tällaisia elokuvia näytetään keskellä yötä, kun silloin valveillaoleva on luultavasti muutenkin huonoissa fiiliksissä?)  

Tässä elokuvassa meni sellainen nykyaikaan sijoittuva sivujuoni, että joistakin sota-ajan kohtauksista oli ilmeisesti joku tapahtumien todistaja maalannut tauluja. Nämä taulut olivat galleriassa esillä ja niitä katseli mies ja nainen, samalla he keskustelivat jotakin. Se, kuka taulut oli maalannut ja mikä näiden miehen ja naisen suhde tapahtumiin oli, jäi epäselväksi pääosin siksi, etten ymmärtänyt, mutta osittain myös siksi, että missasin lopun hakiessani sitä laukkua, jonka takia olin valvonutkin. 

Molemmissa elokuvissa oli kivaa se, että tausta ja maisema kertoi omaa tarinaansa. Kun ei ollut mitään toivoa ymmärtää puhetta, niin oli aikaa seurata sitä kaikkea muuta, mikä yleensä jää elokuvissa huomaamatta, kun keskittyy dialogiin. Elokuvat olivat kuvataiteellisesti kauniita, sisällöltään varmasti hyvin syvällisiä.

Tänään kävin yliopistolla alustavasti sopimassa kursseista. Apulaisrehtori oli erittäin ystävällinen mies, joka halusi tehdä kaiken voitavansa, jotta vaihto-opiskelijoilla olisi asiat mahdollisimman hyvin. Uskon saavani tästä lukukaudesta paljon irti.

Palaverin jälkeen jäikin mukavasti aikaa toimittaa muitakin asioita. Ensimmäiseksi ostin kolmen kuukauden metrokortin. Sen arvo on noin 60 euroa, halvemmalla olisi saanut, jos olisi hommannut itselleen sellaisen ladattavan kortin. Mutta sitä täytyy kuulemma anoa kirjallisena, jollakin lomakkeella, josta ei ollut lipputoimistossa tietoa, että mistä niitä saa. Siihen täytyy myös ottaa kuva. Ja toimitusaika on minimissään kaksi viikkoa. E kertoi, että jotkut ovat saaneet odottaa sitä kauemminkin. Hei, minä haluaisin vain käyttää metroa, en ole anomassa kansalaisuutta! Jokainen Kafkansa lukenut voi vaan kuvitella, mitä tuollainen prosessi voikaan pitää sisällään, joten päätin sitten maksaa ylimääräistä siitä, että sain kortin heti käyttööni.

Ensimmäiseltä lippuluukulta minut tosin ohjattiin kiukkuisesti toisen metroaseman luukulle. En saanut  aseman nimestä selvää, joten pyysin virkailijaa kirjoittamaan sen minulle paperille. Hän tuijotti minua hetken sillä lailla miten lukutaidotonta aikuista tuijotetaan, mutta kirjoitti sentään aseman nimen.

Seuraava toimitettava asia oli paikallisen puhelinliittymän hankinta. Ostin samalla halvan kännykän. Todella mukava taloustieteitä opiskeleva (ja Espanjassa vaihdossa ollut) poika myi minulle puhelimen ja prepaid-liittymän. Istahdin ostoskeskukseen lounaalle ja ihailemaan uutta hienoa kännykkääni. Mutta vitsit kyllä jäivät vähiin, eihän tämä puhelin tunnista muuta kieltä kuin tšekin! Ok, varmasti jostakin saa kieliasetukset kohdalleen, mutta kun tietäisi, että mistä. :D Olen onnistunut tähän mennessä tallentamaan numeroita, mutta soittaminen ja viestien lähettäminen ei onnistu. Syykin selvisi, kun sanakirjaa pläräilin. Nimittäin sim-kortillahan ei ole yhtään rahaa ladattuna. En älynnyt tätä nimenomaan kysyä, että onko siinä valmiina puheaikaa vai ei. 

Pitkällisen nettisurffailun jälkeen sain selville ilmaisen neuvontanumeron - englanniksi - josta asia varmistui, ei tosiaankaan ole rahaa millä puhua. Minua neuvottiin joko lataamaan kioskeissa tai sitten ostamaan lataus Visalla. Tätä jälkimmäistä yritinkin, mutta se meni aivan liian monimutkaiseksi. Sanotaanko näin, että pienin ongelma ei ollut pelkästään tšekin kielellä olevien ohjeiden aiheuttama epävarmuus, että osaanko tilata nyt oikein. *huoh*


http://www.youtube.com/watch?v=TY_ch7RgstA

Sen verran muuten sain tilannetta parannettua, että tekstiviestitoiminnon osaan laittaa englannin kielelle. Siinä on varmaan jokin automaattinen sanansyöttö päällä. En edes jaksa ajatella, miten sen saisi pois...


Viimeisenä tehtävänäni päätin mennä rekisteröitymään poliisilaitokselle. Kyllä, vaikka olen EU-kansalainen ja saan olla maassa niin kauan kuin haluan, kunhan käyttäydyn kunnolla, minun pitää silti rekisteröityä täällä. Yliopistolta annettiin ohjeet, että tämä on tehtävä ihan ensi tilassa, ja jos en sitä tee, he saattavat joutua suuriin vaikeuksiin. Sitä en tiedä, joutuisinko itse suurempiin vai pienempiin vaikeuksiin, jos uhmaisin käskyä. Mutta kuuliaisena suomalalisena tietysti menin tänään reippaasti poliisiasemalle, koska ilokseni huomasin sen olevan matkan varrella ostarilta kotiin.


Rakennus oli melko vanhan näköinen laatikkotalo, pieni, mutta hyvässä maalissa. Pihalla oli poliisiauto, jossa teksti: "Poliisi auttaa ja suojelee". Kivan näköinen kyttäasema, kelpaa siellä töitä tehdä. Keskellä rauhalllista lähiötä on varmasti mukava auttaa ja suojella. Myös sisäpuoli oli viihtyisä. Oli uudet tuolit ja pöydät, kahvi- ja karkkiautomaatti, joista voi päätellä, että välillä voi virkavalta pohtia tilannettasi perusteellisemminkin. Selvästi asema oli kunnostettu ihan hetki sitten, joten lähipoliisit taitavat olla Prahassa ihan arvostetuussa asemassa.




Jo sisään astuminen oli tosin hieman jännittävä. Muutenkin menen aina poliisiasemalle enemmän tai vähemmän jäykissä tunnelmissa, mutta tällä kertaa sitä vielä lisäsi ovisummeri, jota oli pakko painaa. Englannin kielen taitoa kun tiedustelin, niin vastaus oli tietenkin "Ne." Sanoin silti asiani, ja ovi avattiin. Siellä kuvaamassani viihtyisässä odotustilassa istui jo vanha nainen. Hetken päästä lukitun oven takaa tuli vanha mies, oletin ensin, että naisen puoliso. Hän käveli raihnaisesti keppiin nojaten. Sitten hän yhtäkkiä puhutteli minua:
- Problem?
 - No. (pirtästi)
Sitten tulee selitystä, että hän soittaa paikalle englanninkielen taitoisen. Mutisen tšekintapaisella mongerruksella, että hyvä hyvä, ei ongelmaa.

Mies ei silti malta olla jatkamatta dialogiamme. Hän kysyy, onko minut ryöstetty. Sanon, että ne. Ongelma miehen kanssa? Heitetty pois kotoa? Ne, vastaan minä, yritän näyttää hyvin pirteältä, koska en missään tapauksessa halua, että vuokseni aloitetaan väärinkäsityksen vuoksi mitään jatkotoimenpiteitä.

Mies katselee minua päästä varpaisiin, sitten itsekin tajuan, miltä näyttää, kun kielitaidoton ulkomaalainen pelmahtaa lähiön poliisiasemalle mukanaan täynnä oleva olkalaukku ja kaksi muovipussia, joista toinen on täynnä sämpylöitä, toisesta pilkistävät jukurtti ja pasta. Varmasti vähempikin riittää epäilykseksi, että on tullut heitetyksi ulos kylmään maailmaan. Hymyilen ja mietin kuumeisesti jotakin järkevää sanottavaa. Mies ottaa vetolaatikosta vihkosen, jossa fraaseja englanniksi. Hän osoittaa kohtaa "I am a victim of..." ja sitten pitkä lista kaikesta mahdollisesta mitä voi tapahtua. Hoen vain, että ne, ne ja yritän omasta sanakirjastani osoittaa sanaa "rekisteröidä".

Hetken päästä nuorempi poliisi tulee paikalle. Hän istuu viereeni ja sanoo:
- You can talk to me. Best you tell how things really are, right?
En jaksa edes miettiä, mitä tuo vanhempi poliisi oli puhelimeen sanonut. Nyt pääsin joka tapauksessa kertomaan, mitä varten olin tullut heidän iltapäivän rauhaansa rikkomaan. Nuorempi poliisi näyttää perin juurin helpottuneelta, kun ei mitään vakavaa olekaan sattunut. Hän ei tosin ole kuullut tällaisesta rekisteröinnistä mitään. Niinpä hän soittaa vuorostaan.

Pian sitten selviää, että se rekisteröinti täytyy tehdä jollakin tietyllä asemalla, joka on kuitenkin ihan lähellä, kävelymatkan päässä. Poliisi piirtää karttani lyijykynällä rastin siihen kohtaan, mihin minun täytyy mennä. Päätin mennä huomenna, sillä en jaksanut yhtään enempää kantaa noita pusseja ja kasseja, enkä sen puoleen myöskään selittää, etten ole uhri.

Ei ole vielä myöhä, joten ajattelin tehdä pienen kävelylenkin ja etsiä paikkaa, jossa voisin tuon sim-kortin ladata. Tässä vielä poliisiaseman lähellä ollut erikoinen rakennus. Käyttötarkoituksesta ei ole minulla tietoa.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Voisi se matkustaminen joskus helpompaakin olla

Jo eilen illalla oli säätiedotuksessa maininta, että Lounais-Suomeen iskee raju lumimyrsky. Ei siis olisi tämän pitänyt tulla yllätyksenä Turun lentokentälle, mutta niin vaan oli, ettei kiitorataa saatu ajoissa putsattua lumesta. Jostakin syystä se piti aurata kahteen kertaan, sillä juuri kun olimme ensimmäisen aurauksen jälkeen päässeet radan päähän, se jostain syystä suljettiin ja meidät komennettiin takaisin terminaaliin. Ja kone sulateltiin toisen kerran. Myöhässä olimme noin 1,5 tuntia.


Tältä muuten näytti kotiovemme lähdön hetkellä.



Tässä puolestaan sulatellaan konettamme.

Ystävällinen henkilökunta varasi jatkolentoja tarvitseville uudet yhteydet, minäkin pääsin reilun kahden tunnin odotuksen jälkeen Czech Airlinesilla jatkamaan matkaa. Sain jopa syödä lounaan SAS:n laskuun, mikä oli ihan mukava juttu myös. Välillä Kööpenhamina-Praha lähinnä nukuin, niin väsynyt olin lyhyiden yöunien jäkeen. Kaiken lisäksi kävelin laskujeni mukaan ainakin kaksi kilometriä Kööpenhaminan lentokentällä, sillä kysyessäni transfer centeriä kahdelta vastaantulleelta lentäjältä, he sanoivat sen olevan tuhat metriä tuohon suuntaan. Ensin luulin heidän vitsailevan, mutta kyllä siinä varmasti sen verran matkaa oli, ainakin omasta kävelyajastani arvioiden.

Ehdin jo ajatella, että nyt elämä hymyilee, mutta Prahaan päästyäni totesin, että matkalaukku ei tullutkaan samalla lennolla. Itse asiassa arvasin, että näin siinä käy, kun vaihtoja joutuu tekemään. Kööpenhaminan transfer centerissä kylläkin vakuuteltiin, että toki matkatavara kulkee mukana samalle lennolle, joopa joo... Ei siinä auttanut muu kuin mennä Czech Airlinesille tekemään valitusta.

Kun lippuni oli kirjoitettu uudelleen, samassa hötäkässä oli tietysti se matkatavaraan viittaava kooditarra irrotettu vanhasta lipusta ja liimattu uuteen. Se jo kerran minulta putosi, liima kun oli jo sen verran heikkoa, mutta onneksi huomasin. Nyt valitusta tehdessäni se oli taas pudonnut, ja siinä vaiheessa melkein meinasi itku päästä. Mutta onneksi se oli vain tarttunut laukun vuoriin, joten koodi pystyttiin lukemaan ja laukku paikantamaan. Minulle vakuuteltiin, että kello 20:n lennolla Kööpenhaminasta laukkuni ihan varmasti tulee ja se toimitetaan tänne kotiin asti. Ans kattoo ny...

Lentokentillä kuulee aina hauskoja keskusteluja. Tänään jonottaessani lipun uudelleenkirjoittamiseen kuuntelin, kun kaksi nuorehkoa ihmistä jutteli vanhemman miehen kanssa, joka vei työkseen turisteja Kuubaan. Nämä nuoremmat eivät olleet mitään teinejä kuitenkaan, lähempänä 30:a kuin 20:ä ikävuotta. Mies sitten kertoi, miten Kuuba on sillä lailla ihmeellinen maa, ettei siellä ole Coca-Colaa eikä McDonald'sia. Minua hymyilytti, koska muistan itsekin sen ajan, kun noita ei ollut Suomessa. Tai ok, myönnän, sitä en sentään muista, ettei Coca-Clolaa olisi ollut. Hymyni kuitenkin vähän hyytyi, kun mies jatkoi: "You see, it's a socialist country."

Majapaikassa minut otti vastaan ystävällinen keski-ikäinen mies, joka puhui kuin puhuikin englantia. Sen vanhan isoisän ei tarvinnutkaan nyt ottaa minua vastaan, kun olin niin paljon myöhässä. Asunto tuntuu ainakin näin ensialkuun rauhalliselta ja viihtyisältä, uskon, että minulla on täällä mukava olla nämä kuukaudet. Nytkin ihailen ikkunastani auringonlaskua kattojen yllä.

Vaikka olin aika väsynyt, sain käytyä tänään läheisellä ostarilla, joka onkin aika mukavan iso ja monipuolinen. Nyt on kaapissa vähän ilta- ja aamupalaa. Lisäksi omistan tšekki-englanti sanakirjan ja Prahan kartan, ne ovat aivan välttämättömyyksiä. En osaa olla, jos ei kieli ole edes vähän hallussa, sen verran nyt vähintään, että sanakirjalla otan selkoa asioista. Oli muuten hauskaa, kun ruokakaupassa törmäili tuttuihin sanoihin, vaikka tuntui aluksi siltä, ettei muista mitään. Houska-sanan kun näin, niin heti tajusin, että sämpylöitähän siinä.

Ostin myös vähän vaatetta, jotta ei tarvitse mennä yliopistolle huomenna ihan hikisenä siinä tapauksessa, että se matkalaukku ei tulekaan vielä tänään...

Minun oli muuten tarkoitus liittää vähän kuvia tähän blogipostaukseen, mutta se ei nyt onnistu, kun siirtopiuha on siellä matkalaukussa. Niin ovat myös puhelimen ja läppärin laturit. Hieno asia tämä nykytekniikka, mutta haavoittuvainen myös. Ehkä huomenna pääsen laittelemaan vähän kuviakin. Eletään toivossa.

PS Eilen kun tuskailin sen matkalaukun liikakilojen kanssa. Niitä tuli lopulta reilu 2, mutta eivät veloittaneet. Sanoivat vaan, että paluumatkalla  saattavat veloittaa, siihen on oikeus jälkikäteenkin. Nyökyttelin vaan, sillä paluulippuhan minulla ei ole. :)

maanantai 7. helmikuuta 2011

Muistoja menneestä ja rohkea katse kohti tulevaa

Vaikka tänä aamuna oli kylmää, aurinko paistoi siihen malliin kuin olisi halunnut sanoa: "Älä lähde minnekään, tulee se kevät vielä tännekin." Nyt kevättalven tuttu harmaus on vallannut taas maiseman, joten tämä viesti täytynee tulkita, että lähde vaan.

Viime öisessä unessa seikkailin Puolassa ja yritin ottaa tolkkua jonkin ihmeellisen halpalentoyhtiön aikatauluista ja lentovarauksista. Alitajunta näköjään jo matkustaa.

Kävin Ascanilla, tarkoituksenani oli syödä viimeinen laskiaispulla tänä vuonna. Siitäpä ei tullutkaan mitään, kun koko Ascan on jonkin haaverin takia ilman laskiaispullia. Kaikkea muuta löytyi. Söin sitten tavallisen pullan ja hyvästelin tutun kahvilanhoitajan.Tuota ennen jo kävin hyvästelemässä kirjaston ja Motivus-kuntokeskuksen.

Puutorilla oli liikennevalot poissa käytöstä, joten liukastelin autojen eteen, onneksi osasivat ennakoida. Ovatkohan ne poissa käytöstä muuten vaan, vai onko kaupungin liikennevalosysteemi tältä osin nyt lopullisesti tiltannut? Muistan nimittäin lukeneeni, että siihen it-tekniikkaan (vai voiko sitä information technologyksi enää sanoa), joilla Turun keskustan liikennevalot toimivat, ei saa enää osia mistään. Eli ne voivat periaatteessa sanoa good bye koska vaan. Tämä on juuri sitä pikanttia lisämaustetta, jota vain Turussa asumalla voi saada elämäänsä.

Eilen kirjoittelin laulajatar Marta Kubišovásta. Tässä hänen tunnetuksi tekemänsä neuvostomiehitystä vastustava laulu. Vaikka ei sanoista mitään ymmärräkään, niin esityksestä välittyvät ihmisten tunteet. Videon kuvakooste on sitä tyypillistä estetiikkaa, kun joku saa tietyn asian sydämelleen ja haluaa yhdistää äänen ja kuvan. Kaikki kunnia myös sen tekijälle.

http://www.youtube.com/watch?v=rxUyRct9Ed0

Jos oikein ymmärsin, laulun lyriikassa uskotaan ja rukoillaan oikeamielisyyden vielä palaavan. (Jos olen tässä väärässä, toivon, että joku ystävällinen sielu korjaa. :)) Esiintymiskieltonsa jälkeen Kubišová elätti itsensä tilapäistöillä. Samettivallankumouksen alettua parikymmentä vuotta myöhemmin hänet sitten työnnettiin parvekkeelle esiintymään, vaikkei hän ollut harjoitellut vuosikausiin. Oikeamielisyys oli palannut maahan.

Jotkut tšekin kielen sanat muuten muistuttavat hämmästyttävästi suomea, kuten tuo sametová revoluce (samettivallankumous). Ja kurkkuhan on tunnetusti tšekiksi krk.

Muistan vuoden 1989 viimeisen päivän illan. Olimme tulossa joltakin sukulaisvierailulta ja kuuntelimme autoradiota. Ylellä oli ilmeisesti jonkinlaiset uudenvuodenvalvojaiset, jossa  hupailtiin kuluneen vuoden tapahtumilla käyttäen tuttuja lauluja, joihin oli väsätty uudet sanat. Laulujen aiheina olivat Itä-Euroopan tapahtumat, joista tietysti tuona vuonna juttua riitti. Valitettavasti muistan vain yhden kertosäkeen noista lauluista. Sävel meni samalla lailla kuin Katso, kenguru loikkaa - laulussa, mutta sanat kuuluivatkin näin: Tšekit huusivat: Katso, naapuri loikkaa muurin mahtavan taa. Meitä matkalla moikkaa, taakse jää kotimaa.

Tällä viitattiin siihen, että itäblokissa annettiin hätäpäissään myönnytyksiä ja sallittin vapaampi matkustaminen sosialistisen leirin sisällä. Tässä ei vaan ollut muistettu ottaa huomioon sellaista tekijää kuin Länsi-Saksa. Eli itäsaksalaiset lähtivät tietysti liikkeelle ja pakkautuivat Länsi-Saksan suurlähetystöön ainakin Prahassa ja Budapestissa. Länsi-Saksahan hyväksyi itäsaksalaiset kansalaisikseen välittömästi, kun nämä vain onnistuivat jotenkin pääsemään Länsi-Saksan kamaralle. Muistan ne uutiskuvat telttaleireistä suurlähetystöjen pihoilla.Samasta tapahtumasta laulettiin jossakin toisessa laulussa tähän tapaan: Karl-Otto pani kamppeet kasaan, ja Trabantti kulki kovemmin kuin koskaan. Säveltä en valitettavasti enää muista.

Olen yrittänyt etsiä tuota ohjelmaa tai edes pätkiä siitä Ylen Elävästä arkistosta, mutta en ole löytänyt. Jos joku sattuu tietämään tai muistamaan näistä jotakin, ottaisin tietoa kiitollisuudella vastaan. Ehkä pitäisi vain esittää toive Ylelle, että kaivaisivat nämä aarteet(?) kätköistänsä. Sitä odotellessa voin vain kuunnella Kenguru loikkaa -laulua sen alkuperäisillä sanoilla ja arvailla niitä hupiväännöksiä.

http://www.youtube.com/watch?v=K-ML_ll35ls


Aurajoki virtaa jääpeitteensä alla; pian lähtevät liikkeelle Halisten ukot, jotka paiskaavat nuo jäämassat tänne keskikaupungille ja hurjaa kyytiä kohti merta. Mutta sitä en minä ole tänä vuonna näkemässä.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Mitä tahdotte ihmisten tekevän teille jne.

Kävin tänään aamu-uinnilla ja samalla hyvästelemässä uintikeskus Ulpukan. Saunan lauteilla viereeni istui venäläinen nainen. Kun kävi ilmi, ettei hän ymmärrä suomea, aloin päättäväisesti puhua hänelle venäjää minkä parhaiten taisin. Haluaisin itse, että vieraassa maassa minulle edes yritettäisiin puhua, etten aina jäisi kielimuurin taakse. Taas kerran harmittelin sitä, etten ole kovinkaan hyvä puhumaan venäjää. Hän silti ilahtui siitä, että sai vähän jutella omalla äidinkielellään. Annoin hänen puhua, koska kuitenkin ymmärrän venäjää aika hyvin.

Hän kertoi olevansa Viipurista ja asuneensa kaksi vuotta Suomessa. Suomalainen mies on ollut töissä Venäjällä ja puhuu venäjää hyvin, joten suomen oppiminen on jäänyt melko vähäiseksi. Miehen aikuisten lasten kanssa suomea voisi puhua, mutta lapset ovat kuulemma sitä mieltä, että isä on mennyt naimisiin jonkun "hullun venäläisen eläkeläisnaisen" kanssa. Nainen kertoi tätä naureskellen, mutta jostakin syvältä nousi kuitenkin surumielisyys. En osannut sanoa muuta kuin "ymmärrän, ymmärrän" ja "sehän on ikävää".

Tietyisti tarinoissa on aina monia puolia, tässäkin pitäisi kuulla myös niitä miehen lapsia. Silti ihmettelen, miksi niin usein törmään kertomuksiin uusista suomalaisista sukulaisista, joilta on oppinut lähinnä kirosanoja, jos niitäkään. Tai niin kuin eräs venäläismies diplomaattisesti ilmaisi: "Opin suomalaiselta isäpuolelta sen, miten ollaan hiljaa."

Lohdullista tuon kohtaamani venäläisnaisen tarinassa on se, että hänellä on miehensä kanssa yhteinen kieli. Kaikista ikävimmältä minusta tuntuu se, kun mennään naimisiin ilman kykyä kommunikoida asioista. Tietysti siinä tapauksessa, jos mies ei olisi osannut venäjää, tuo nainen olisi varmaan oppinut suomea paremmin - olosuhteiden pakosta.

Eilen katsoin Ylen Areenasta  dokumenttisarjaa Itä-Euroopan tapahtumista kylmän sodan aikana. Siinä haastateltiin Prahan kevään aikaista poptähteä, Marta Kubišováa, joka joutui esiintymiskieltoon miehityksen jälkeen. Hän kertoi, että miehitysaamuna äiti oli tullut häntä herättämään itkien ja sanoen, että nyt on maa miehitetty. Kubišován ensimmäinen reaktio oli ollut riemu, että amerikkalaiset ovat täällä ja kaikki muuttuu hyväksi. Koulussa kun  oli aina opetettu, että amerikkalaiset voivat minä hetkenä tahansa tulla ja miehittää. Tämä kertomus tiivistää minusta aika hyvin sen, mistä kylmässä sodassa pohjimmiltaan oli kysymys.

Toinen asia, johon dokumentissa kiinnitin huomiota, oli 1970-luvulta peräisin oleva Václav Havelin haastattelu, jossa näytetään, kuinka salainen poliisi on (ei mitenkään erityisen salaisesti) rakentanut Havelin kotitalon tontin rajalle koppelin, josta he tarkkailevat kirjailijan toimia. Useimmiten päivisin, joskus öisinkin. Joskus hänen ystävänsä joutuvat heittämään ruokapaketteja ikkunasta, kun edes kauppaan ei anneta mennä.  Havel näyttää toimittajille, kuinka hän ei saa käydä koiraakaan ulkoiluttamassa yksin, vaan parin metrin päässä hänen kannoillaan seuraa aina joku poliisi.  En tiedä, miten oma psyyke kestäisi tuollaista valvontaa, Havel jaksoi ne ajat käydä läpi ja olla presidenttinäkin sitten aikanaan. Toisaalta tuli sellainen olo, etteivät nuo urkkimiskoneistossa työskentelevät tainneet olla ihan välkyimmästä päästä, kun koiran pissatus kiinnosti heitä noin paljon, mutta tilannetta kuvaava länsimainen kameraryhmä jäi heiltä huomaamatta.

Sain s-postia Prahassa jo vaihdossa olevalta E:ltä, joka ystävällisesti tarjoutui auttamaan minua matkalla lentokentältä uuteen kotiini. Kiitos kaunis siitä jo etukäteen.