lauantai 19. maaliskuuta 2011

Sotamuseossa osa 3 ja Tampereen Mika

Torstain sotamuseokäyntini päättyi kirjastoon. Vaikka rakennuksen portilla oli tietysti se pakollinen kielitaidoton vartija, niin sisällä oleva henkilökunta oli nuorta ja kielitaitoista. Kirjastovirkailijoina oli nuori tyttö ja Peter Franzénin näköinen mies, jotka molemmat osasivat aika hyvin englantia. Se Franzénin näköinen etsi minulle materiaalia haluamistani aiheista.

Ettei minulle tulisi aika pitkäksi, hän antoi minulle luettavaksi lehtiä nimeltä Tšekkoslovakian sotilas. Varsinainen ilmiö julkaisuksi. Keskityin lukijoiden runoihin, joiden aiheina oli pääasiassa Stalin, sekä lehden kuvitukseen. Kysyin, mahtaako tätä lehteä löytyä antikvariaateista, niiin Peter Franzénin näköinen mies sanoi, että tuskinpa, edes kansallisarkistossa ei välttämättä ole kaikkia tuon lehden vuosikertoja tallessa. Hän myös luonnehti lehden kuvitusta sanalla attractive, mikä oli aika yllättävää. Onhan niissä oma menneen ajan tunnelma, mutta silti. Ehkä nuori sukupolvi alkaa nähdä nuo sosialismin ajat vähitellen hieman toisessa valossa.

Mies kertoi minulle tutkivansa Tšekkoslovakian ja Tšekin tasavallan armeijan historiaa Itävalta-Unkarin lopusta Nato-armeijaan. Hänellä oli hyvin arvostava asenne tutkimustani kohtaan, kyseli paljon ja halusi olla kaikin tavoin avuksi.


Ehkä jotkut lukijat muistavat vielä aikaisemmin postaamani kuvan muistolaatasta, jossa oli teekkaritytön nimi. Hän kuoli neuvostomiehityksen uhrina. Kirjastosta löytyi tähän uutta valoa, nimittäin tyttö oli menossa diplomityönsä tarkastustilaisuuteen kohdatessaan kuolemansa. Tapahtumien tarkka kulku ei ole selvillä, mutta kuolinsyy oli joka tapauksessa venäläisten huolimattomuus ja välinpitämättömyys. Joku oli teettänyt tämän muistolaatan, mutta viranomaisten toimesta se vandalisoitiin ja lopulta se hävisi.

Tytön leski ei voinut koskaan puhua menetyksestään julkisesti, eikä asiasta uskallettu muutenkaan paljon puhua. Hän sai insinöörintutkinnon postuumisti, koska oli käytännössä jo valmistunut. Kun samettivallankumous alkoi, leski oli työmatkalla ulkomailla. Kun hän saapui takaisin Prahaan, hän havaitsi, että muistolaatta oli palannut kunnostettuna paikalleen.

Värikuviakin on näköjään  olemassa elokuulta 1968.




Nuo palavat ratikat minua surettavat joka kerta kun näen niistä kuvia. Ne ovat sympaattisia vanhoja kulkupelejä, joten kurjaa, että niitä on tuolla lailla kiusattu. Tässä taas kuvaa Prahan linnasta, viimeksi kun postasin aiheesta, siellä oli Hitler, tällä kertaa venäläinen sotilas vartiossa. Sekin tuntuu todella röyhkeältä, että vanhat historialliset paikat vallataan tuosta vaan.


Ja tässä miehittäjät Vanhankaupungin aukiolla.


Tekstissä osoitus tšekkihuumorista, joka kukoistaa synkempinäkin aikoina. Siinä nimittäin lukee: "Neuvostoliiton kulttuurikeskus."

 

Tänään kävin tutustumassa paikalliseen Mustamäen toriin, siihen sain innostuksen Karhunkadun Kafkan blogista. Kiitos vaan vihjeestä taas! Olihan se tori aikamoinen ilmiö. En jaksanut edes kiertää kaikkia kojuja. Siellä oli paljon aasialaisia myyjä, jotka olivat välillä hyvin aggressiivisia, saattoivat tarttua tiukasti käteen tai hihaan kiinni. Yhdelle jouduin jopa sanomaan, että älä koske minuun. Kaikki myyjät eivät olleet yhtä hyökkääviä, joten mukaan tarttui huivi ja vähän muuta pikkusälää. Saa nähdä, onko huivi oikeasti kashmiria, niin kuin kovasti väittävät. Paljon siellä on piraattitavaraa myynnissä. Tässä vähän kuvamateriaalia aiheesta.



Yhdessä kojussa oli myyjänä tšekkimies, joka Praha-tarroja ostaessani innostui kehumaan Turun Interiä ja joka oli käynyt Tampereella tapaamassa ystäväänsä Mikaa. Kysäisin, että miten hän oli Mikaan tutustunut, niin hän kertoi löytäneensä kerran kadulta lompakon, jossa oli passi ja vakuutusyhtiön kortti. Hän oli soittanut vakuutusyhtiöön ja saanut ohjeet mennä tiettyyn hotelliin. Siellä oli omistaja ollut paikalla ja ottanut lompakkonsa kiitollisena vastaan. Ei ollut haitannut, että rahat olivat menneet. Niinpä sitten oli menty kaljalle ja Mika oli tarjonnut niin paljon kaljaa kuin mies oli jaksanut juoda ja niin paljon ruokaa kuin halusi syödä. Kutsui vielä Tampereelle käymään, ja hän oli viikon siellä ollutkin, oli ollut kivaa. Suomalaiset ovat kuulemma hyviä ihmisiä. Nyt hän ja Mika ovat ystäviä, ja Mika on tulossa pian taas Prahaan käymään. En tiedä miksi, mutta jotenkin vaan pystyn kuvittelemaan mielessäni tämän Mikan...

Tällekin päivälle minulla on varattuna omituinen kuva. Se on tuolta torilta, jolla totisesti myydään kaikkea maan ja taivaan väliltä.


perjantai 18. maaliskuuta 2011

Sotamuseossa osa 2

Kevät ottaa takapakkia. Räntää satoi vaakatasossa ja lämmintä oli korkeintaan +4 astetta. Huomiseksikin on luvattu räntää, samoin ylihuomiseksi. No, tulee ainakin sitä kaivattua kosteutta.

Kävin tänään haastattelemassa katolista piispaa. Sain lainata tulkin sanelukonetta, mikä nopeutti haastattelua huomattavasti. Pitää tässä viikonlopun aikana purkaa nauha, tänä iltana en sitä jaksanut vielä tehdä, pitää vähän sulatella kaikkea kuulemaansa.

Tulkiksi minulle lupautui hyvin ystävällisesti paikallinen katolinen asianajaja, joka on aikanaan opiskellut japania maanalaisessa kansankorkeakoulussa. Poliittisesti vainotut entiset yliopistonopettajat opettivat näissä laittomissa kouluissa omia erikoisalojaan. ja tämä asianajaja päätti sitten opiskella japania. Kun samettivallankumous alkoi, Japanin televisio tarvitsi kommentaattorin, joten hän selosti Tšekkoslovakin tapahtumia suorana japaniksi.

Palatakseni eiliseen sotamuseokäyntiin voisin vähän esitellä kuvia toisen maailmansodan ajalta. Tässä kuva museon pihasta, ilmeisesti näitä yrityksiä saada museo viihtyisämmäksi.


Tästä julisteesta tulen ihan hirveän vihaiseksi. Siinä luvataan, että Tšekkoslovakian vapautuksen hetki on tullut. Tuossa havainnollistuu minusta hyvin sekin, minkä verran Suomikaan olisi lännestä apuja saanut. Sitä tuo haastattelemani piispakin sanoi, että Tšekkoslovakia oli lännen lunnaat kahdesti.


Tässä infokirjanen rakkaasta liittolaisesta.


Ja siinä ne rakkaat liittolaiset ihmettelevät, että mihin maahan ollaan tultu.


Tämä kuva on otettu siinä vaiheesa, kun saksalaiset lähtivät Prahasta. Tuli kiire poistaa saksankielinen hammasteknikko-sana kyltistä.


Muustakin materiaalista voi päätellä, että  saksalaisista haluttiin pikavauhtia eroon.


Tällekin päivälle riitti postauksen loppuun omituinen kuva. Sotamuseon viime metreillä kehuttiin kauheasti nykyistä tšekkiläistä sotilaspoliisia, ja kuin vahvistukseksi sille kehumiselle, olivat jonkun sotakoiran täyttäneet ja laittaneet esille. En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Sotilaspoliisista en tiedä, mutta tuo "tavallinen" poliisi ei kokemukseni mukaan toimi mitenkään erityisen ripeästi. Tosin tulkkina toiminut asianajaja sanoi, että saattaaa poliisi toimia asiallisesti ja ripeästikin, esimerkiksi kun hänen kotiinsa oli murtauduttu, niin toiminta oli ollut ammattimaista. Ulkomaalaisasioissa sen sijaan on paljonkin toivomisen varaa. Joo, huomattu on!


Vielä tänäänkään en päässyt sotamuseo-käyntiäni loppuun. Kuvia on sen verran paljon, että haluan esitellä niitä melko laajasti. Huomenna siis luvassa elokuuta 1968 ja kokemuksia sotamuseon kirjastosta.

torstai 17. maaliskuuta 2011

Sotamuseossa osa 1

Runotorstaissa oli tänään haasteena "idea".

http://runoruno.vuodatus.net/

Metro veisi minut suoraan kotiin,
mutta menenkin istumaan pariksi tunniksi Starbucksiin,
pelkästä siitä ilosta, että Prahassa on Starbucks.
Tuo ketju ei tule Suomeen,
koska meitä on niin vähän.

Siellä voin juoda tuttua kaakaota,
kärsiä espanjalaisturistien huudoista
ja olla yhteyksissä maailmaan
netitse.

Voimme saada Guggenhem-museon,
mutta emme Starbucks Coffeeta.
Sellainen maa on minulle Suomi.

* * *

Koko päivän on satanut. Juuri sellaista sadetta mitä olen toivonutkin, lämmintä ja hiljaista. Maa on niin kuiva, että rankkasade vain holahtaisi läpi, mutta hiljoksittain pisaroiva vesi kostuttaa sen. Illalla kun tulin kotiin, huomasin nurmien jo vihertävän. Puiden oksatkin olivat saaneet vähän vihreää. Voin hengitää syvään, sillä ilma on kosteaa ja raikasta. Praha-yskäni on hellittänyt, siitä olen kärsinyt jo muutaman viikon. Pienhiukkasten aiheuttamaa, kuulemma.

Moni lukija on varmaan jo toivonut, että olisin tullut järkiini ja jättänyt näiden synkkien asioiden kaivelun ja keskittyisin jatkossa vain elämän hauskoihin puoliin. Tänään olikin tarkoitus viettää rento päivä, käydä vain tšekintunnilla ja sotamuseossa.  Päädyin kuitenkin viettämään sotamuseossa ja sen kirjastossa koko päivän. Materiaalia ja ajattelemisen aihetta kertyi taas niin paljon, että täytyy jakaa useammalle päivälle.

Sotamuseo on aidolla sosialistisella tyylillä toteutettu rakennus, joka on kuulemma vähän painunut unohduksiin. Nykyään sitä on yritetty tehdä vähän houkuttelevampi - näin minulle kerrottiin. Kun saavuin paikalle ja kävin näyttelyn läpi, tunnelmani olivat varsin ristiriitaiset. Vaikka olen sitä mieltä, että historiasta täytyy ottaa opiksi ja menneitä tapahtumia täytyy pitää esillä, en silti ole ihan varma, surisinko kovasti, jos Prahan sotamuseo vaipuisi historian hämärään. Miten sekaisin päästään täytyy ihmisen olla, jos sellaiset näyttelyesineet kuten esimerkiksi keskitysleirivangin kasvonahasta tehty paperipaino tekevät näyttelystä jotenkin houkuttelevamman? Kuitenkin näyttelyssä oli esillä myös paljon kiinnostavaa materiaalia, jonka soisin esittäytyvän myös suurelle yleisölle.


Tuossa on museolle johtava kävelytie. Sain ohjeet, joiden mukaan museo ei ole mäellä. Tästäkin huomaa, kuinka kaikki on suhteellista. Kyllä se minusta oli mäellä, täkäläisittäin tietysti pienellä, mutta kuitenkin ihan riittävän jyrkällä. Florencin metroasemalta on tälle museolle noin viiden minuutin kävelymatka, joten helppo sinne on mennä. Silti se seisoo todellakin unohdetun näköisenä.

Näyttelyssä oli varsin perusteellisesti tietoa ensimmäisestä maailmansodasta tšekkien kannalta. Itseäni tuo sota ei erityisesti kiinnosta, mutta otin joitakin kuvia. Tässä juliste, jolla on vedottu USA:han siirtolaisiksi lähteneisiin, jotta he liittyisivät itsenäistymisponnisteluihin. Moni lähtikin.


Tässä esimerkiksi brittien riveissä taistelleiden lippu. Teksti näkyy huonosti, mutta siinä lukee: "British Legion, Prague Branch".


Brittihuumori on brittihuumoria. Teksti näkyy huonosti, mutta siinä lukee: "A little hell(p) from the RAF."


Myönnän auliiisti, että tietoni tšekkien tekemisistä ensimmäisessä maailmansodassa ovat varsin hatarat. Näyttelytekstit eivät taustoittaneet asiaa niin hyvin, että olisin saanut siitä kokonaiskuvaa. Joka tapauksessa nämä sukset on saatu sotasaaliina Siperiasta. Näitä katsellessa tuli hyvin suomalais-ugrilainen tunnelma. Suksian pohjaan on liimattu höyheniä.


Tuntuu, että riittää tältä päivältä sota-aiheen käsittely. Huomenna kerron teille, mitä näyttelystä opin toisesta maailmansodasta. Pysykää kanavalla. :)

Sota-arkistosta löytämäni pari kuvaa pääsivät myös anglikaanipastorin blogiin. Häntä kun kiinnostaa tämä vasemmanpuoleinen liikenne ja sen historia. On muuten hyvä blogi, jos elämä Prahassa kiinnostaa.

http://rickyyates.com/driving-on-the-%E2%80%98right%E2%80%99-side-of-the-road-%E2%80%93-some-photographic-history/

Olin tänään ylpeä itsestäni, koska onnistuin apteekissa selittämään tšekiksi, että ranteeni on kipeytynyt ja ostaisin särkygeeliä. Tulin ymmärretyksi ja sain tarvitsemani. Pitkään metsästämääni Seba Mediakin löytyi tästä apteekista - juuri kun sain pullollisen Suomesta. Myynnissä oli tosin palasaippua, ei pesuneste. Ostin sellaisen kuitenkin kaiken varalta. Tarinan opetus on, että apteekkien valikoima vaihtelee suuresti. Aika monesta apteekista Seba Media etsinkin, samoin muista kaupoista, mutta missään sitä ei vaan ollut.

Tänään on tullut kuvattua niin paljon, että tähän tekstiini jo aamulla suunnittelemani päivän omituinen kuva sai kilpailijoita sitä mukaa kuin päivä eteni. Päädyin kuitenkin laittamaan lopetuskuvaksi juuri sen, mitä aamulla ajattelin. Tällaisia ihastuttavia hyydykkeitä (?) on tarjolla uimahallin kahviossa. Nam nam... kai.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Kaupankäyntiä tšekkiläisittäin

Prahassa on runsaasti kauppakeskuksia ja -katuja. Hintataso on vaatteiden suhteen suurin piirtein sama kuin Suomessa, joten halvat hinnat silmissä vilistäen tänne ei kannata rynnätä. Valikoimaa on ehkä hiukan enemmän, mutta täkäläinen tyyli ja maku on niin erilainen kuin esimerkiksi omani, etten ole hyvin paljon vaatteita ostellut. Hiukan sentään jotakin, sillä täällä alennukset ovat reiluja sitten kun hinnat alennetaan. Yleensä alennusprosentti on 50-70.

Kauppojen aukioloajat ovat erikoisliikkeiden suhteen suurin piirtein samat kuin Suomessakin, paitsi viikonloppuisinkin täällä ollaan auki pääsääntöisesti yhdeksään. Rasittavampaa puolestaan on se, että ruokakaupatkin menevät kiinni yhdeksältä. Jos on ollut pitkä päivä, voi kotiinpalu olla melkoista kilpajuoksua metroasemalta Spariin. Joskus menee niin tiukille, että ehdin vain Sparin yhteydessä olevaan kahvilaan ja ostan sieltä patongin, tai mitä siellä nyt sattuu enää olemaan.

Vietnamilaisten pitämät hedelmäkaupat, joita on aika mukavasti ympäri kaupunkia, ovat auki yleensä ainakin kymmeneen, jotkut pitävät liikettään auki jopa läpi yön. Niiden valikoima vaihtelee pienen K-lähikaupan (vai mitä Extroja ne nykyään on) tasosta jonkun kylätoimikunnan pitämään kesäkioskiin. Paitsi että niissä kesäkioskeissa ei ole myynnissä julmetusti hedelmiä eivätkä ne saa myydä tupakkaa. Lähiostoskeskukseni vastapäisessä korttelissa on tällainen vietnamilaispaikka, joka on vähän siltä väliltä. Ihan ok, jos on myöhästynyt siitä kello yhdeksän maagisesta rajasta. Onneksi sieltä saa myös prepaid-liittymän latauskuponkeja, jos sattuu vaikka kotimatkalla huomaamaan, että lataus on loppu.

Kummallisinta tässä aukiolopolitiikassa on tapaus kioskit. Ei niin mitätöntä metroasemaa ole, etteikö siellä olisi jonkun ketjun kioski. Ne muistuttavat suomalaisia R-kioskeja joka suhteessa ja ovatkin käteviä. Niistä saisi myös niitä hätävarapatonkeja, jos ne sattuisivat olemaan illalla auki. Nepä menevät kiinni jo kahdeksalta! Juuri tällä viikolla kuvittelin yhtenä iltana, että voisin päästä helpolla ja käydä Tasavallan aukion metroaseman kioskilla vaan. Mutta ei mitään mahdollisuutta ehtiä sinne enää, kun kello oli jo varttia yli kahdeksan. Vieressä oleva tupakkakioski sen sijaan oli vielä auki, näytti olevan auki peräti yhteentoista, jos oikein tulkitsin. Tupakkakioskista ei kuitenkaan saa tupakan lisäksi muuta kuin korkeintaan puolen litran juomapulloja ja suklaapatukoita. Onhan se hyvä, että prioriteetit ovat kohdallaan.

Tupakanmyynnistä puheenollen, muistan lukeneeni jonkun vaihto-opiskelijan raporttia, jossa mainittiin, että opiskelija-asuntolan vuokra piti maksaa viimeistään tasan kello 15 vastaanottotiskillä, jos myöhästyi muutaman minuutin, ei rahaa otettu enää vastaan. Sen sijaan tupakkaa samalta tiskiltä myytiin kellon ympäri.

Tänään satoi hiukan, toista kertaa koko täälläoloni aikana. Kaupungilla on vähän helpompi hengittää. Prahan ilmanlaatu on kuulemma Euroopan huonoin. Tänä aamuna näin ensimmäistä kertaa avautuvia silmuja!

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Tarvitseeko meidän?

Juutalaiskortteli on tänäänkin turistien valtaama, joskaan ei niin pahasti, etteikö sekaan mahtuisi. Sesonki ei ole vielä alkanut, mutta ainahan täällä turisteja on. Suomea kuulee tässä kaupungissa hyvin vähän, mutta tänään kuulen kun keski-ikäinen pariskunta synagogamuseon havaitessaan pohtii, että tarvitseeko tuolla käydä. "Ei meidän varmaankaan tarvitse," mies sanoo lopulta ja vaimo on samaa mieltä.

Jokin tuossa tarvita-sanassa tarttuu tajuntaani. Ehkä sekin, kun suomea ei kuule usein, saa sanavalintojen suhteen vähän pohtivaisemmaksi. Olen huomannut, että ihan terävin kärki kielentajusta on jo poissa. Jos joku kysyy, onko tämä vai tuo sanamuoto parempi, en osaa enää muodostaa mielipidettä ilman pitkää harkintaa. En tosin tiedä, kuinka hyvä se kielentajuni on alunperinkään ollut.

Mutta kysymys tosiaan kuuluu, että tarvitseeko. Olen kysynyt itseltäni monet kerrat näinä viikkoina, että mikä vetää historian synkkien ajanjaksojen äärelle. Miksi haluan näitä juttuja tutkia vieläpä kerronnan ja kirjoittamisen kannalta? Olisi helpompaa tutkia historioitsijana kylmän viileästi  vaikkapa Böömin ja Määrin protektoraatin verotuskäytäntöä. Vielä helpompaa olisi unohtaa kaikki ikävä. Esimerkiksi se, että tälle vanhalle juutalaisten hautausmaalle on haudattu ihmisä 13 kerrokseen, kun juutalaiset eivät saaneet kaupungilta enempää maata. He sitten ostivat multaa ja muuta maa-ainesta ja peittelivät vainajat sillä. Hautausmaa kohosikin melkein 10 metrin korkeuteen lopulta. Nyt se on vajunut useita metrejä, kun ei sinne sentään enää haudata. Tässä vähän kuvaa siitä, millainen tunnelma tuolla vanhalla hautausmaalla on.



Vanhankaupungin aukiolla puolestaan on kepeä tunnelma. Katukeittiön käry, turisteja houkuttelevat kauppamiehet ja musiikki huumaavat pääni. Juoksen turistien sekaan katsomaan, kun astronomisen kellon apostolit tekevät pikaisen kierroksensa ja kuolema soittaa kelloa. Trumpetisti soittaa kellotornista vakivärssynsä ja ihmiset taputtavat kauniiksi lopuksi. Tämä tapahtuu tunnista toiseen, olen nähnyt sen jo monta kertaa. Silti haluan nähdä sen uudestaan ja tuntea hetken  turistin huolettomuutta.

Astronominen kello ja Kaarlen silta. Kummassakaan ei minusta ole mitään niin erityisesti nykyihmistä sykähdyttävää. Liikkuvia hahmoja näkee joka päivä ja patsaita on Eurooppa täynnä. Se, että ihmiset kokoontuvat näille paikoille ja heidän on nämä asiat pakko todeta omin silmin, on ilmiönä viehättävä. Siinä on hauskaa olla yksi joukosta, vaikkei oikeasti turisti olisikaan.

Silti Praha on muutakin kuin tuo, mitä turisteille esitellään. Niin iloista ja hilpeää kuin se onkin. Tuon muun, vähän piilossa olevan Prahan pintakerroksessa näen keskustelut tšekkiopiskelijoiden kanssa siitä, löytyykö heidän kielestään sanontaa, joka kuvaa sitä, kun tulee se ratkaiseva viimeinen pisara joka on liikaa. Kyllä se sitten hetken mietinnän jälkeen löytyi.

Sen peitetymmän Prahan pohjakerroksessa ovat paitsi nuo kaikki arkistoseikkailut ja niiden myötä tekemäni löydöt, myös esimerkiksi tämä roomalainen raunio, joka on Palladium-ostoskeskuksen kohdalla. Yhdessä kirjakaupasta voi ihastella tätä muinaisen talon muuria, vastaavia paikkoja on muuallakin ostoskeskuksessa.


Tältä talon oletetaan alun perin näyttäneen.


Ymmärrän sen oikein hyvin, että valitsemani tie ei sovi kaikille. Sillä tiellä saa joskus liian paljon kummeksivua katseita, joskus myös näkee päivässä enemmän kuin haluaisi nähdä koko elämänsä aikana. Silti en käänny takaisin enkä hetkeäkään edes kadu.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Google-translator EI korvaa puuttuvaa kielitaitoa

Geokätköily on mukava harrastus, mutta se ei ole koko elämäni. Kesäisin lähinnä tulee etsittyä geokätköjä, jos sille päälle satumme. Olinpa sitten napannut viime kesänä Keuruulta geokätköstä trackablen, tarkoitus oli jättää se mahdollisimman pian johonkin toiseen geokätköön, mutta tuli syksy kiireineen, sitten talvi ja ennätysmäärä lunta Suomen Turkuun. Arvatkaapa geokätköilinkö, kun oli hanget korkeat nietokset?

Sitten tuli lähtö Prahaan, ja tuo trackable lähti mukaani vahingossa. Löysin sen reppuni päällitaskusta. Kun trackablen liikkeellelaskija oli toivonut, että se palaisi vielä takaisin hänen kotiseuduilleen Saksaan, ajattelin, että vien sen kotimatkallani johonkin geokätköön. Mutta eilen illalla tuli liikkeellelaskijalta tällainen viesti:

If it has not struck you yet, you have my Coin now already almost for one year in your power. Now I really do not believe you has understood the sense of the Coins . They should be released In a contemporary way again. However, 1 year is not as soon as possible.Now I must go out that you don't have no desire to this hobby , nevertheless, send these coin to myself so I can it travelling again. Announce yourselves sometimes to me for the address

I, in turn, really do not believe this geocacher has understood the sense of the English language. Mitäpä sitä turhaan itseään esittelemään tai lisäämään alku- ja lopputervehdyksiä. Ja eipä nyt muutenkaan kannata olla kohtelias, kun ensimmäistä kertaa kyselee trackablensa perään. Onhan se totta, että heinäkuusta maaliskuuhun on vähän liian pitkä aika pitää tällaista kierrätettäväksi tarkoitettavaa esinettä, myönnän  sen omaksi mokakseni, että tämä vain unohtui ja jossakin vaiheessa luulin jo laittaneenikin sen takaisin kiertoon.

Kävimme eilen illalla pudottamassa tuon esineen tässä ihan nurkilla olevaan geokätköön. Kävin vasta tänään kirjaamassa käyntimme, logivihkoon, kun eilen ei sattunut kynää mukaan. Trackable oli päivän aikana lähtenyt, melkein toivon, että se olisi nyt pöllitty lopullisesti. Olisi ihan oikein tuollaiselle tyypille, joka ei hallitse alkeellisimpiakaan käytöstapoja.

Tämä onneton saksalainen geokätköilijä, jonka mielestä google-translator on maailman paras apuväline, ei ole ensimmäinen lajissaan, johon törmään. Täällä Tšekissä olen tavannut opiskelijoita, jotka myös  käyttävät  google-translatoria, jos eivät ymmärrä opiskelumateriaalia. En jaksa edes miettiä, mitä kaikkia seuraamuksia konekääntämisestä voi olla.

Sellaisissa tilanteissa, joissa täytyy vain saada suurin piirtein selville, mitä joku vieraskielinen teksti pitää sisällään, google-translator on hyvä apuväline. Jos ei ole sattunut oppimaan vaikka jotakin liettuaa tai puolaa, niin onhan raakakäännös parempi kuin ei mitään. Olen myös kuullut, että joku talonvahtina Tšekin maaseudulla ollut saksalainen nainen olisi käyttänyt google-translatoria kommunikoidessaan sähkömiehen kanssa. Asiat tulivat ymmärretyiksi, mikä on pääasia.

Ennen kuin lopettelen tältä päivältä, en tällä kertaa laitakaan mitään  satunnaista kuvaa, vaan kerron "kauhujutun". Maanantai on pyykkipäiväni, ja silloin käyn tuolla pesutuvalla, joka sijaitsee kellarikerroksessa. Siellä on olo niin kuin haudan pohjalla, vain hyvin pienet ikkunat antavat valoa. Illalla täytyy ehdottomasti laittaa valot, jos aikoo jotakin nähdä.

Olen huomannut, että pesutupaa vastapäätä on numeroitu huone. Se on kakkonen, minun numeroni tässä ensimmäisessä kerroksessa on nelonen. Pesutupakerroksessa on myös huone numero yksi. Olen joskus ihmetellyt, että asuuko niissä oikeasti joku. Päättelin, että ei, kun eihän se nyt ole ihmiselämää asua suurin piirtein maan povessa. Koskaan en ole nähnyt pesutupakerroksessa muita kuin talon omistajaväkeä hoitelemassa tehtäviään, kuten seuraamassa keskuslämmityksen toimivuutta ja ripustelemassa pyykkejä. Myös nuo pienet ikkunat pesutupaa lukuun ottamatta  ovat olleet aina pimeinä.

Siellä ne pyykit roikkuvat taas, kävin tuossa aikaisemmin illalla ottamassa pyyhkeen tänne huoneeseen kuivumaan, sillä kylpyhuoneessa minulla on lämmitettävä pyyheteline, jossa pyyhe kuivuu nopeammin. Haluan sen nimittäin aamu-uinnille mukaan. Astelin portaat alas, sytyttelin kaikki valot, avasin pesutuvan oven, otin pyyhkeen kainalooni.

Samassa hetkessä kun olin sammuttanut pesutuvan valon ja kääntänyt avainta lukossa lukitakseni sen, automaattikatkaisija sammutti valot. En osannut pimeässä vääntää enää ovea auki, ainoaksi vaihtoehdoksi jäi haparoida valonkatkaisijaa. Tiedän karvaasta kokemuksesta, että katkaisija on epäloogisesti siinä kohtaa, missä on tuon huoneen numero 2 ovikello. Olen sitä samantapaisessa tilanteessa monesti painanut. Tähän mennessä aina vastaukseksi on tullut hiljaisuus, mistä olen päätellyt, ettei siellä kukaan asu.

Tänään kuitenkin oli toisin. Kun pimeyden keslellä painoin vahingossa soittokelloa (miten sitä joskus painaakin jotain nappia, vaikka tietää varsin hyvin, että tämä on se väärä), huoneesta kuului: "Tssshhhh..." Huomasin oven alta tulevan hennon valonkajastuksen. Sanoin: "Pardon." Yllätykseksni sieltä tuli vastaus automaattisesti englanniksi: "One moment, please." Vastasin, että vahingossa painoin soittokelloa, kun etsin valonkatkaisijaa ja pahoittelen virhettäni.

Valonkatkaisija löytyi toki, sehän on siinä 5 cm:n päässä soittokellosta. Ovi ei avautunut, joten arvoitukseksi jää (ainakin tällä erää), kuka englanninkielentaitoinen poikkeusyksilö asuu kellariloukossa ja mistä hän arvasi, että minulle kannattaa puhua englantia. Minkä verran hän tietää minusta? Ja mitä kautta?

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Minäkö muka ruotsalaisille kateellinen?

Jatkan vielä tuota toissapäiväistä aihetta, sillä haluan valottaa sellaista näkökulmaa, että ruotsalaiset ovat onnistuneet tuotteistamaan itsensä paljon paremmin kuin me. Täällä olen nähnyt niin Wasan näkkileipää kuin Ikeaakin. Kotva-tavaratalossa on jopa oma liikkeensä skandinaavisille vaatteille, pääasiassa ruotsalaisille, mutta eipä näy Suomi-designia siellä. Ehkä siksi, ettei sitä riittävästi ole? Tai se on niin hirveää ja paikallisille sopimatonta? Ei kaikki voi olla hirveää, kyllä joku voisi kelvatakin. Mutta niin vaan siinäkin liikkessä liehuu sinikeltainen eikä sinivalkoinen lippu, kas näin.


Ei sillä, että olisin mitenkään ruotsalaisille kateellinen, ainakaan yhtään sen enempää kuin slovakit ovat tšekeille kateellisia. Toisaalta olen välillä kurkkuani myöten täynnä sitä, että olen "se suomalainen" ja miten kaikki haluavat tutustua "siihen suomalaiseen". Mukavinta on jutella niiden ihmisten kanssa, jotka eivät ota kansallisuuttani esille ilman jotakin loogista syytä.

Tänään kun yksi saksalaisrouva kysyi tuntemuksiani täällä olosta, kerroin rehellisesti ja suoraan näistä fiiliksistä. Hän oli sitä mieltä, että suomalaiseen törmääminen on melko epätavallista, ja siksi kaikki haluavat tutustua, kun kerran on tilaisuus tavata pienen kansan edustaja. Hän oli myös sitä mieltä, että suomalaisilla on sillanrakentajan maine maailmalla, mutta suomalaiset osaavat myös panna kampoihin ja lujaa, jos tarve vaatii. Ovat näyttäneet jopa venäläisille, mihin pystyvät. Sanoin, että silloin viime sotien aikaan joo, kun oli pakko, mutta minä olen ihan tavallinen ihminen, ei minulla ole mitään supervoimia.

Saksalainen oli kuitenkin sitä mieltä, että minun pitäisi olla iloinen siitä, että olen suomalainen, koska meihin suhtaudutaan kaikkialla ystävällisesti, samaa ei voi sanoa esimerkiksi saksalaisista, vaan aina täytyy voittaa ihmisten luottamus ensin. 

Ensimmäistä kertaa tänään huomasin, että siinä samaisessa Kotva-tavaratalossa, jossa niitä ruotsalaisvaatteita on myynnissä, oli huonekaluosastolla tutunnäköinen mainosjuliste.


Kaikkea hyvää pohjalaisyrittäjälle, toivottavasti tulee paljon kauppoja, vaikkei kaikkea mainosmateriaalia ollutkaan jaksettu kääntää. Ymmärrän sen hyvin, menee minullakin välillä hermot tšekin erikoismerkkeihin. Olenkos muuten siitä avautunut, kun paikalliset ovat aurongontarkkoja siitä, että kaikki heidän erikoismerkkinsä kirjoitetaan oikein? Olen saanut runsaasti jo huomautuksia eri luukuilla istuvilta tädeiltä, kun joku aksenttimerkki tms. on unohtunut tai mennyt väärään paikkaan. Kovasti ollaan sormi pystyssä opettamassa ja ihmettelemässä, kun ei edes kirjoittaa osata. Itse ei vieraita kieliä tokikaan osata sanan vertaa, mutta sillä nyt ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa.


Loppuun laitan pari vähän niin kuin perinteeksi jo muodostunutta satunnaiskuvaa  kaupungilta. Ensimmäisessä on kirkko, jossa paikalliset anglikaanit kokoontuvat. He vuokraavat tiloja luterilaisilta, mikä on erittäin järkevää, sillä parempaa sijaintia (lähellä Tasavallan aukiota) saa hakea. Joskus täällä hämärtyy se, miten vanhoja rakennukset ovatkaan. Tämäkin on jo 1100-luvulta, vaikka onhan sitä toki muokattu sen jälkeen, joten ei se niin vanhalta näytä. Täällä pienet ja vähäpätöiset keskustan sivukirkotkin ovat samoja ikiä kuin Suomen vanhimmat kirkot.


Tässä taas on teetä. Kävimme intialaisessa ravintolassa, ja siellä tuotiin oikein teelista. En jaksanut edes käydä kaikkia vaihtoehtoja läpi, otin vain nepalilaista teetä. Miellyttävää oli sitä siemailla. Tämä on aivan ihana teemaa!



Kotva-tavaratalosta ostin muuten pienet kokoontaitettavat Fiskarsin sakset sekä juustohöylän. Näin elämä muuttui taas vähän helpommaksi, kun ei enää tarvitse leikata toivottoman tylsillä saksilla eikä nyrhiä juustoa puukolla. Juustohöylä on kuitenkin Made in Sweden...