lauantai 26. maaliskuuta 2011

Orkideojen loistoa

Vaikka vähän sataa tihuuttikin, päätin lähteä katsomaan kasvitieteellistä puutarhaa, sillä orkideat ovat siellä huomenna viimeistä päivää esillä. Osa niistä oli jo laitettu myyntiin, ja kaupassa kävikin kova vilske, sinne suorastaan jonotettiin ja joku mummo oli palkattu säännöstelemään ihmisvirtaa. Lisäksi kaupasta sai ilmaiseksi tšekinkielisiä Geo-lehtiä, joita tietysti otin mukaani.

Kasvitieteellinen puutarha on ihan eläintarhan naapurissa, samalla bussilla pääsee melkein viereen. Kasvitieteelliseen on vain noin viiden minuutin kävelymatka siitä eläintarhan portilta. Bussi oli tietysti näin lauantaina aivan tupaten täynnä, ja olipahan taas kerran - ikävä kyllä - huono venäläiskokemus.Siinä täyteenahdetussa bussissa, jossa tottumattomampaa varmaan jo ahdistaisi, alkoi takaani tunkea joku nainen viereeni. Sitten hän alkaa itsestäänselvästi venäjää käyttäen minulta tivata, että mistä ostetaan lippu. Päätinpä olla nyt ihan kokonaan slaavilaiskieliä taitamaton ja vastasin vain englanniksi, etten valitettavasti osaa oikein kieliä. Äärimmäisen röyhkeää ensinnäkin tunkea ja sitten vielä olettaa, että heidän kieltään kaikki täällä puhuisivat - niin kuin moniakaan sitä kiinnostaisi puhua. No sitten edessäni oleva tšekkimies hyvin närkästyneeseen äänensävyyn sanoi venäjäksi, että kun ei teillä kerran lippua ole, niin olkaa tönimättä, tuskin tänne tarkastajaa tulee.

No, päästiin sitten kuitenkin perille ja oli ihan mukava vähän kävellä sellaisen rauhallisen asuinalueen läpi sinne puutarhalle. Yhtä pihaa vartioi tällainen otus.


Tässä orkidealoistoa.







Joskus oli hankala saada kuvaa, kun kaikki kurkottelivat samoja kukkia kohti.


Tässä puolestaan kielletään koskemasta perhosiin, tuhoamasta niitä tai lyhentämästä (?) niiden elämää. Korjatkaa, jos osaatte kääntää tarkemmin. Yhtäkään perhosta en nähnyt, mutta niin paljon oli yleisöä, että ehkä perhoset olivat älynneet lähteä karkuun.


Niin, ja ostin sitten kukkahuumassa itsellenikin yhden pienen orkidean. Vasta kun lähdin kaupasta paketti kädessä, tuli mieleeni, että mitähän orkidea mahtaa tykätä autokyydistä halki Euroopan. Toivotaan parasta. Mukava kuitenkin saada kasvi tänne kämppään, kun nyt kevätkin on. Ostin sille oikein ravinneliuostakin, että se kukkisi mahdollisimman pitkään ja hienosti.

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Prahan kattojen yllä ja maan pinnallakin

Kansallismuseon arkistossa vierähtääkin pidempään kuin pari päivää. Tämä on arkistoista ehdottomasti yllätyksellisin. Sain suuret määrät laatikoita, joihin oli koottuna aina tietystä henkilöstä aivan kaikki mahdollinen mitä arkistossa sattui olemaan. Esimerkiksi sota-ajan presidentin, Edvard Benešin laatikosta löytyi tällainen kirja. Siinä on joku jugoslavialainen toimittaja kirjoittanut painavaa asiaa, joka on oiken englanniksikin käännetty. Tulee ihan mieleen turkulaisantikvariaatin ikkunassa oleva "kuukauden omituinen opus". Tämä kirja olisi kyllä siinä sarjassa kirkkainta kärkeä.


Lisäksi löytyi numero julkaisusta nimeltä Slavonic Monthly, vuodelta 1945.Tuo numero tuntui keskittyvän lähinnä tšekkien asiaan, mistä syystä se varmaan olikin otettu talteen ja laitettu kokoelmaan. Lehdessä oli kaksi pöyristyttävää kirjoitusta. Ensimmäisen oli kirjoittanut joku amerikkalainen pappi ja siinä kehuskeltiin hirveästi Tšekkoslovakian vakaasti kristillisellä historialla ja arvopohjalla, miten se on niin paljon enemmän kristillinen kuin esimerkiksi USA:n syntyhistoria. Ehkä ensimmäinen presidentti Masaryk sitten tosiaan oli kristitty, minulla ei ole asiasta tarkempaa tietoa. Onhan tällä alueella tietysti pitkä uskonsotien historia lähtien joistakin hussilaissodista, mutta enpä nyt osaisi tuota nähdä mitenkään erityisen suurena siunauksena. Tässä muuten presidentti Masarykin kuva.


Toinen artikkeli taas opetti, että tšekkien täytyy pian oppia kuluttamaan ja ostamaan tuontitavaraa. Kansakunnan pitää kuulemma panna raha liikkeelle, vaikka yksityinen ihminen voikin olle joskus järkevämpi säästäessään. Artikkelissa myös arveltiin, että kun Saksan teollisuus on raunioina, niin tšekkiteollisuus tulee nousemaan. Kyllähän tšekeillä oli vanhastaan teollisuutta ja teknologiaa, mutta olihan se Saksan sodanjälkeinen nousu aika huikea!  Surullinen mieli tulee siitä, että loppujen lopuksi täällä sitten elettiin ankeuden ja niukkuuden keskellä, tyypilliseen kommunismin tyyliin. Eipä näitä historian käänteitä osannut kukaan ennustaa, mutta siitä huolimatta tuostakin tekstistä kuulsi läpi hyvin ärsyttävällä tavalla amerikkalainen kaikkitietävyys ja täydellinen ymmärtämättömyys kokonaisuudesta. Kun taaksepäin katsoo, niin onhan täällä nyt teollisuus elpynyt aika mukavasti, mutta uskonto sen sijaan ei ole; tämä maa on euroopan ateistisin.

Löysin lääkärin ja hänen vaimonsa sota-aikaisen vankilakirjeenvaihdon. Pitää ensi kerraksi opetella sanomaan, että haluaisin kopiot noista kirjeistä. Ne oli suurimmaksi osaksi saksaksi kirjoitettuja ja vieläpä niistä löytyi puhtaaksi kirjoitetut versiot. Vaikka ajankin kanssa kirjekuori rapistuu, niin silti tästä kuoresta huomaa sen, miten malttamattomasti se on avattu. Omaa tarinaansa puhuu sekin.


Kävin tänään myös yhden paikallisen tytön kanssa näkötornissa ja kahvilla. Hänen kanssaan keskustelimme siitä, miten käsitys historiasta riippuu keneltä kysytään. Jokaisella tuntuu olevan omat ajatuksensa ja kokemuksensa. Tämä ehkä kärjistyy vielä maassa, joka on ollut miehitettynä ja joka on keskellä Eurooppaa. Tässä vähän maisemaa näkötornista.


Olen taas kehittynyt kaupassakäyntitaidoissani. Tajusin tänään, että palvelutiskeillä pyydetään dekagrammoissa, ei sadoissa grammoissa. Hinnat tosin ovat sadoissa grammoissa, mutta kukapas nyt tällaisiin pieniin epäjohdonmukaisuuksiin viitsii kiinnittää huomiota. Ensi kerralla kokeilen minäkin dekagrammoissa tilaamista, ehkä saan vähän lähemmäs toiveitani osuvia määriä. Tänään kun pyysin 200 grammaa salaattia, sain 140. Tulin siihen tulokseen, etteivät he voi kuulla mitenkään noin väärin, mutta länttäävät vain jotakin siihen rasiaan. Keksin kuitenkin, että voinhan pyytää kahta vähän erilaista salaattia, siten pääsen hieman lähemmäs toivomaani määrää. Ei täällä muuten paikallisetkaan äännä tuotteiden nimiä, osoittavat vaan ja sanovat: "Tuota 30 dekaa."

Tässä kuvaa tämänpäiväisiltä kahveilta. Täällä on todella hyviä pannukakkuja, vähän samaan tapaan tehtyjä kuin Virossakin. Tilasin näköjään suklaatakin pannukakulleni, mutta eipä tuo niin vaarallista. Täällä oppii hyvin suurpiirteiseksi ja armahtavaiseksi itseään kohtaan.


Kauniiksi lopuksi vielä  kertomus tämäniltaiselta kotiinpaluumatkaltani. Perjantai-ilta, turistisesonki alkanut. Moni kiiruhtaa kaupungin sykkeeseen, mutta myös kotimatkalaisia on paljon. Osa on menossa junille lähteäkseen mökkeilemään. Yhtä kaikki, metrojunat tupaten täynnä kiireistä väkeä kauppakasseineen, matkalaukkuineen ja reppuineen.

Tasavallan aukiolla menen metron oven viereen odottamaan, että poistuvat matkustajat pääsevät ulos. Ihmettelen, kun kukaan ei vaunusta hievahda mihinkään, ei voi olla niin, ettei kukaan jäisi Tasavallan aukiolla pois. Hetken päästä väki tunkee itsensä muutaman henkilön muodostaman ihmisbarrikadin läpi, ihmisbarrikadi ei havaitse, että heidän läpi tungetaan, joten väki työntää lopulta heidätkin ulos ja asemalaiturille.

Sisääntulevien virrassa he sitten päätyvät takaisin vaunuun, hieman ajelehtien, mutta kuitenkin. Mietin närkästyneenä, että kuka voi olla noin toope, ettei näe viikon pahinta ruuhkapiikkiä, vaan töröttää siinä kohdassa mihin on sattunut metroon astumaan. Kun ovet sulkeutuvat takanamme, hyvin kuuluva naisääni sanoo: "Myö vähän säikähhettiin että piästäänkö myö ollenkaan ennää takasi."

Keskityn tekstiviestien purkamiseen ja toivon, ettei mikään päälläni oleva vaate tai asuste paljasta minua suomalaiseksi. Samalla totean puolisynkästi, puolihumoristisesti, eli oikein tšekkihuumorin hengessä, että olisihan minun tuo pitänyt arvata.

torstai 24. maaliskuuta 2011

Kirjoittamisesta ja vähän Prahastakin

Runotorstaissa haasteena on "runo"

http://runoruno.vuodatus.net/

Mikä saa runoilemaan
täällä kaukana kotoa?
Maailman laajuus,
vieraus,
väsymys.

Tänään eräs amerikkalaisnainen sanoi,
ettei tunne ketään, joka olisi käynyt Suomessa.
Koska eihän Suomessa ole mitään
paitsi eksotiiikka.

Täällä kaukana kotoa vain runoilen,
vaikka oikeastaan prosaisti olenkin.
Enkä hae eksotiikkaa,
minä olen eksotiikka.

Eksotiikka ei väitä vastaan
edes maataan puolustaakseen.
Eksotiikka vain runoilee.

* * *


Ja kun eksotiikka-aiheessa ollaan, niin puhutaanpa vähän venäläisistä. Heillä on tässä maassa erikoinen maine. Tänään yksi poika kertoi minulle entisestä opiskelukaveristaan, joka on Karlovy Varysta kotoisin, ja jolla aina oli mafia-juttuja. Siellä kuulemma Venäjän mafia jyllää ihan tosissaan. Samainen poika myös sanoi, että melkein kaikki tšekit, jotka osaavat venäjää, ovat tavalla tai toisella sotkeutuneita mafiaan.Kerroin hänellekin taannoisesta pyyhkeen varastamisesta, eikä hän pitänyt sitä mitenkään ihmeellisenä, totesi vain, ettei mikään ihme, jos venäläiset tekevät jotakin tuollaista. Jotenkin hämmentää kuulla tällaista, vaikka onhan esimerkiksi venäläisturisteista Suomessakin negatiivisia juttuja, mutta täällä ne tuntuvat olevan ihan omassa sfäärissään.

Tänään oli kirjoittajaryhmä taas. Se kokoontuu Vinohradyn kaupunginosassa sijaitsevassa pubissa. Vinohrady on eleganttia aluetta, nimensä se on saanut siitä, että paikalla sijaitsi ennen maailmassa kuninkaallinen viinitarha. Otin ennen ryhmän kokoontumista vähän valokuvia alueesta, kun sattui vähän luppoaikaa olemaan.




Minusta Praha on kauneimmillaan silloin, kun ilta on juuri laskeutumassa kaupungin ylle. Hämäryys jotenkin peittää alleen sen tietyn surumielisyyden, jota väkisinkin koen täällä, kun menneisyyttä tutkin.

Pubi, jossa kokoonnumme, on vaihtanut omistajaa jokin aika sitten. Viime kerralla kun kokoonnuimme, jotkut ryhmäläiset olivat sitä mieltä, että nyt on huomattavasti miellyttävämpää kuin edellisten omistajien aikana. Edellisillä omistajilla kun oli tapana poltella ruohoa tiskin takana, niin se ei ollut kovinkaan mukavaa. Ihastuttavan filosofinen asenne; mukava kun ei enää poltella ruohoa tiskin takana. Miksi nyt ylipäänsä valita sellainen kokoontumispaikka kirjoittajaryhmälle? Pubin nimi on Royal Oak, mikä kuulostaisi siltä, että se olisi pitkäänkin ollut paikallisten brittien kokoontumispaikka. Ehkä sitä sitten vain sokeutuu omalle kantapaikalleen, ettei osaa nähdä orastavan boheemiuden merkkejä ennen kuin on vähän liian myöhäistä?

Tänään siellä kuitenkin laitettiin paikkoja uuteen uskoon. Eri puolilta maailmaa kerätyt lasinaluset päätyivät irti seinistä ja katoista, ehkä pian tulee joitakin muita sisustuselementtejä tilalle. Yksi työntekijä repi lasinalusia irti ja toinen lakaisi niitä kasalle.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Arkistossa jälleen

Päivä hurahti nopeasti kansallismuseon arkistossa. Kolme mapillista tavaraa jäi vielä katsomatta, perjantaina sitten lisää. Yleensä täällä on arkistot perjantaisin kiinni tai auki vain lyhyen aikaa, mutta tämä on vaihteeksi tiistaina kiinni ja perjantaina aika hyvin auki.

Mm. tästä juhlaillalliskutsusta olin aika mykistynyt. Tällaisia on USA:ssa pidetty Tšekkoslovakian sotaponnistelujen tukemiseksi.


Löysin myös yhden artikkelin, jossa Tšekkoslovakian entinen presidentti Edvard Beneš kommentoi sodanjälkeistä Eurooppaa ja toteaa mm., ettei Slovakia koskaan tule pärjäämään itsenäisenä valtiona, koska sen sijainti on hankala suurten puristuksessa ja väkiluku pieni. No, olenhan tästä ennenkin kirjoittanut, että hieman hankalaa se itsenäisenä oleminen on yhä vuonna 2011, mutta ehkä se siitä vielä ajan kanssa paranee.


Tällainenkin laatujulkaisu on näköjään ilmestynyt 1940-luvun lopulla. Siinä esitellään tšekkiläistä kulttuuria, mm. hienoja lasimaljakoita. Yllätyksekseni huomasin, että julkaisussa on jopa mainoksia, ja peräti Siemens mainostaa siinä.


Olen edistynyt kaupassakäyntitaidoissani. Löydän jo paremmin paikkoja, mistä mitäkin kannattaa ostaa, suosin pikkuliikkeitä ja osaan jo aika hyvin päätellä, miten missäkin liikkeessä toimitaan. Tosin joskus voivat muuttaa käytäntöä, jos esimerkiksi hedelmävaaka toimiikin erilailla kuin ennen, voin olla taas pulassa. Olen myös opetellut sitä, että lastaan tavarat kassahihnalle sellaisessa järjestyksessä miten ne on järkevää pakata kassiin. Nykyään saan noin puolet tavaroista pakattua ennen kuin tulee maksun aika, eli seuraava asiakas ei ihan niin paljon hermostu enää kuin ennen.

Ai niin, Myyrä lähtee muuten avaruuteen!

http://www.ceskapozice.cz/en/news/society/krtek-hitch-ride-space-shuttle-endeavour

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Maailmaa muuttanut kuva

Päivä oli niin kaunis, että pystyin aloittamaan sen bookcrossingin merkeissä. Minulle on annettu jonkin verran kirjoja täällä vapautettavaksi ja tänään niitä jäi lähipuistoon, jonne näinä lämpiminä päivinä ihmiset tulevat viettämään aikaansa, on siis potentiaalisia lukijoita koolla. Toivottavasti kirjat löysivät lukijansa ja ehkä niitä merkintöjäkin niistä tulee sitten aikanaan.


Aamu jatkuikin sitten lennokkaissa merkeissä. Suuntasin kansallismuseon arkistoon, jonne on muutama päivä sitten saapunut kaipaamani materiaali jostakin kaupungin ulkopuolisesta arkistosta. Kiireet ovat vain estäneet minua käymästä siellä aikaisemmin. Arkiston oven ympärillä hääräili työmiehiä poran kanssa. He olivat kaivaneet kuopan portaiden ympärille, mitä lie puhaavatkaan. Pääsin portaille, ihmettelin, kun ovikellon ei reagoitu. Ajatattelin ensin, että porakone vain estää minua kuulemasta, jos sieltä jotakin vastataan tai sähkölukko avataan. Sitten huomasin, että ovessa lukee, että paikka onkin tiistaisin kiinni. Mahdotonta aina muistaa näitä kaikkien paikkojen aukioiloja.

Tässä vaiheessa olin jo unohtanut ympärilläni olevan kuopan, joten astuin askeleen taaksepäin. Kun tunsin, ettei jalkani alle tulekaan mitään, päästin kiljaisun, joka ei ollut ihan hiljainen. Sain kuin sainkin pidettyä toisen jalan tasapainossa ja portaalla, nappasin tukea siitä mikä ensimmäisenä käteen sattui. Se oli yhden työmiehen lapio. Onneksi hän piti lapiosta tiukasti kiinni, ja hän melkein kirjaimellisesti lapioi minut ylös ja takaisin tasapainoon.

Pahoittelin moneen kertaan, miehillä oli sellainen järkyttyneen ja huvittuneensekainen ilme. Kun olin päässyt heistä muutaman kymmenen metrin päähän, kuulin takaani röhönaurun. Kuin tilauksesta pari ratikkaa tuli juuri kohdalle, ne peittivät sekä minut heidän näkökentästään että heidän suunnaltaan kuuluvat äänet.

Jatkoin paremmalla onnelle sotamuseon kirjastoon, sillä minulla on siellä lukemiset kesken. Tänään huomioni kiinnitti kuvakirja Bratislavasta elokuulta 1968, kirjan nimi on Ladislav Biedlik, August 1968. Valokuvaaja nimeltä Ladislav Biedlik oli ottanut kuvia miehityksen alkupäivistä. Yksi näistä kuvista on päätynyt mm. kirjaan Maailmaa muuttaneet kuvat.


Rintansa paljastava mies teki 1970-luvun alussa itsemurhan, hän oli jäänyt leskeksi, ja miehitys oli vain liikaa, ei enää jaksanut. Se, miten tämä ja muutkin Biedlikin kuvat päätyivät länsilehdistölle, on tarina itsessään. Saksalainen filosofianopiskelija nimeltään Stephan Lutz oli saanut rullan Biedlikiltä ollessaan käymässä Bratislavassa. Lutz ei enää muista tarkasti, miten asiat tapahtuivat, mutta Biedlik oli kuullut hänestä ja hänen kiinnostuksestaan valokuvaukseen jonkun kolmannen persoonan välityksellä. Filmirulla oli päätynyt Lutzin haltuun puolihuolimattomasti kadulla.


Saksalainen lehtitalo oli sitten hyötynyt rahallisesti kuvista, kun ne olivat levinneet ympäri maailmaa.  Samettivallankumouksen jälkeen Biedlikin perikunta alkoi hakea oikeuksia näihin kuviin, mutta ensin ei näyttö riittänyt, että Biedlik olisi todella ollut kuvaaja. Hän oli nimittäin piilottanut kuvat niin hyvin vanhaan matkalaukkuun ja ullakolle, ettei salainen poliisi ollut niitä koskaan löytänyt. Kun perikunta oli koko talon myllättyään sitten löysi alkuperäisnegatiivit, alkoivat he saada kuvista myös rahallista hyötyä.


Tämän kuvan nimi on Keskustelu kuljettajan kanssa.

Kirjastossa sainkin tehtyä ihan tehokkaan päivän, tosin puoliltapäivin he tyhjentävät talon ruokatunnin ajaksi. Tämä on niitä juttuja joita en koskaan ymmärrä, eikö henkilökunta voisi käydä syömässä vuoronperään? Liian tehokasta kai. En ymmärrä myöskään, miksi en olisi saanut jäädä lukusaliin. Pelkäsivätkö, että näen tilaisuuteni tulleen ja varastan koko Oxford English Dictionaryn (= muutama metrillinen kirjoja)? Etuoikeutetu meillä on aina keskuudessamme, nimittäin yksi mies sai jostakin syystä jäädä lukusaliin.

Iltapäivällä vielä kävin Václavin aukiolla kahvittelemassa. Kahvilan ikkunasta näkyi pyhän Venceslauksen patsas, ja minua vastapäätä istui keski-ikäinen mies. Hän osoittautui englanninopettajaksi, puheliaaksi sellaiseksi. Juttelimme mm. siitä, miksi moni on pettynyt samettivallankumoukseen. Hänen mukaansa jotkut
tšekit eivät mielestään tarvitse vapautta. Heille riittää työ, olut ja televisio, ja heille on turha selittää, että sekin on osa vapautta, että he voivat arvostella vallitsevia oloja. Eivät he myöskään ymmärrä, että se, että voi matkustaa, saada tietoa ja tavata ihmisiä oman maan ulkopuolelta, on osa samettivallankumouksessa saatua vapautta.

Tämä opettaja tuli kuitenkin siihen tulokseen, että kaikille nämä asiat eivät ole tärkeitä. Pyhä Venceslaus antoi minun suuressa laupeudessaan törmätä tällaiseen kiinnostavaan keskustelukumppaniin jalkojensa juuressa. Tämä opettaja myös näytti minulle paikan, jossa hän vaimonsa kanssa tappeli poliisin kanssa opiskelijamielenosoituksessa, joka alkoi rauhallisena, mutta päättyi yhteenottoon virkavallan kanssa. He kuulemma aina paikan ohi kulkiessaan naureskelevat, että muistatko, kun tuossa tapeltiin poliisin kanssa. Se oli kuulemma sekä kamalaa että hienoa aikaa. Miltähän itsestä tuntuisi, jos voisi kulkea  omassa kaupungissaan muistellen tällaisia juttuja?

Päivän satunnaiskuva on Tsekkoslovakian sotilas -lehdestä.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Keitä ne on ne sankarit

Tšekkikalenterin mukaan tänään on kuulemma kevään ensimmäinen päivä. Allakka tietää. Oli nimittäin lämmintä ja oikea aurinkolasikeli. Näin iltaa kohti kuitenkin viilenee, sillä kirkas taivas tietää myös yöpakkasia. Maauimala oli täynnä väkeä, eikä ihme. Ensimmäistä kertaa ei tuntunut hyytävältä mennä ulkoaltaaseen.

Tänään yhdellä luennolla oli puhetta sankareista. Monikin opiskelija tuntui pitävän Václav Havelia jonkinlaisena sankarina, tai ainakin kunnioitettavana henkilönä, mutta kuulemma moni tšekki kokee, ettei samettivallankumous käytännössä muuttanut mitään, vaan elämä jatkuu aivan samanlaisena. Täytyy myöntää, etten nyt taaskaan oikein ymmärrä. Olen kuitenkin käynyt Itä-Euroopassa sosialismin aikaan ja voin sanoa, että on täällä monikin asia muuttunut. Paljon on tapahtunut muutosta kymmenessäkin vuodessa.

Vai onko se niin, että samettivallankumouksen toivottiin muuttavan elämää niin, ettei itse tarvitse tehdä mitään? Sehän tässä ns. vapaassa maailmassa elämisessä on niin vaikeaa, että kukaan ei ajattele puolestasi. Kukaan ei elä ja hengitä puolestasi, vaan ihan itse täytyy tehdä päätökset. Havel sai kritiikkiä siitä, että halusi antaa kommunistihallinnolle anteeksi, vaikka kansa janosi kostoa. Hänen näkemyksensä mukaan ainoa tie mennä eteenpäin on anteeksiantamus. Samaa periaatettahan noudatti myös Nelson Mandela Etelä-Afrikassa.

Havelin lisäksi muita historiallisia sankareita on kuulemma Tšekkoslovakian ensimmäinen presidentti,Tomáš Masaryk, joka ei ollut nationalisti, kuten niin moni itsenäisyysmies on, vaan maltillinen ja sovitteleva hahmo. Masaryk oli kuulemma ottanut vaimonsa nimen avioliiton myötä, mikä on täällä edelleen aivan ennenkuulumatonta. Toki hänelle naurettiin, mutta hän ei siitä välittänyt, niin hyvä oli miehellä itsetunto. Masarykin poika, Jan, toimi ulkoministerinä Tšekkoslovakian pakolaishallituksessa toisen maailmansodan aikana. Hän palasi Prahaan sodan jälkeen, ja yhtenä maaliskuisena aamuna vuonna 1948 hänet löydettiin yöpuvussa ulkomnisteriön virka-asunnon kylpyhuoneen ikkunan alta. Virallisten tutkimustulosten mukaan Jan Masaryk teki itsemurhan, mutta kaupungilla liikkuu yhä huhu, että pikemminkin kommunistit olisivat hänet pudottaneet alas.

Defenestraatio, eli ikkunasta heittäminen, ei ole muutenkaan uutta Prahassa. Sitä ovat tehneet protestantit katolisille uskonsotien aikana. Varmistaneet vielä ikkunan alle pystyynasetelluin miekoin, että defenestroidut vääräuskoiset varmasti kuolevat.

Mutta palataanpa vielä hetkeksi sankareihin. Paikallisia historiallisia sankareita on myös Kaarle IV, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarkikunnan hallitsija, jota myös maan isäksi tituleerataan. Hän oli kielellinen lahjakkuus, osasi sujuvasti puoltakymmentä kieltä, ja hän myös teki Prahasta pääkaupungin. Ei vain Böömin pääkaupungin, vaan maailmanluokan kaupungin. Kaarlen yliopisto ja Kaarlen silta ovat hänen rakennuttamiaan, joten silmää taisi olla myös rakennustaiteelle. Kaarle tunnettiin diplomaattisena hallitsijana, taitavana valtiomiehenä ja hänen valtakuntaansa on joskus verrattu nykyiseen EU:hun.

Ehkä koskettavimpia ovat kuitenkin ne sankaritarinat, joita ei koskaan edes kerrota. Joita voi aistia kaduilla ja metrossa lukemalla ihmisten kasvoja. Päivästä, vuodesta ja vuosisadasta toiseen täällä eletään. Valtakunnat tulevat ja menevät, vain maa ja sen kansa pysyvät. 


PS Kellarikerroksen asukkaan henkilöllisyys paljastui tänään. Siellä asuu kalifornialainen, vastikään leskeksi jäänyt setä. Hän on päättänyt tulla Eurooppaa kiertämään 10 kuukaudeksi.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Kubismista ja vähän muustakin

Enpä ollut ennen tiennytkään, että Praha on oikea kubismin keskus. Kävin tänään Kubismi-museossa, jota lämpimästi suosittelen. Tšekkimuotoilijat ovat tehneet kubistisella tyylillä huonekalujakin ja myös rakennuksista löytyy tätä tyyliä. En tullut museossa valokuvanneeksi, kun se oli niin raskaasti vartioitu ja oletin, ettei kuvata varmaankaan saa. Yritän etsiä jossakin vaiheessa kuvamateriaalia aiheesta ja ehkä palata tähän myöhemmin. Katsotaan nyt, miten blogi kehittyy.

Tästä voitte kuitenkin ihastella tšekkimuotilua. Siinä on minusta jotakin samaa hulluutta ja lennokkuutta kuin suomalaisessa muotoilussa on parhaimmillaan. Tykkään kovasti heidän tyylistään. Jostakin syystä minulla on ollut tässä kohtaa aukko sivistyksessä, kun en ole heidän muotoilutaidostaankaan mitään aikaisemmin kuullut.

Olen muuten onnistunut siinä, minkä pitäisi olla mahdotonta. Ostamaan vegaaninakkeja Prahassa. Ajattelin, että ovatpa vähän kalliita, mutta ehkä ovat hyviä. Kotona vasta huomasin, että koostumus on soijaa. Yritin syödä, mutta eivät vaan mene alas. Lisäksi ne pitäisi tursia ulos kuorestaan, kun kuori on muovikelmua. Syömättä jäivät. Hirveää on laittaa ruokaa haaskioon, mutta en voi tälle nyt mitään, maku on niin kauhea ja kaupan päälle ne on paikalliseen tapaan suolattu liiallisesti.

Vielä tämänkin päivän tekstissä palaan tuohon sotamuseoon. Esittelen  sieltä  pari keskitysleiritaideteosta. Taiteilija on Leo Haas. Ensimmäisen teoksen nimi on Odotusta, toisen Arbeit macht frei.



Museossa kerrottiin myös, että RAF:ssa palveli aika paljon tšekkilentäjiä. Heistä 450 onnistui pakenemaan takaisin Britanniaan Tšekkoslovakiasta, kun komminustit tulivat valtaan. Loput joutuivat sitten kansanvihollisina työleireille ja kuolivat. Se Peter Franzénin näköinen mies sotamuseon kirjastosta sanoi, ettei tšekkilentäjiä ollut kuitenkaan niin paljon kuin puolalaisia, mutta onhan tämä pienempi kansakin.

Eipä kai tästä hiljaisesta sunnuntaipäivästä sen enempää raportoitavaa ole.  Lätäköt jäätyvät vielä yöpakkasissa, mutta päivällä voi olla jo mukavan lämmintä. Vähän vielä saisi sataa. Amerikkalaisen yliopiston asuntolassa on kuulemma koiperhosinvaasio ja porukkaa on joutunut tuon takia muuttamaan evakkoon. Muuten täällä maaliskuisessa Prahassa on oikein rauhallista ja mukavaa.