lauantai 9. huhtikuuta 2011

Kyllähan täällä pärjäillään, tai ainakin parjaillaan

Tietokonehuolto on tietysti auki vasta maanantaina, joten nyt pitaa tulla toimeen ilman joitakin nappaimia. Arsyttavaa. Vaikka kyllähän kaikki merkit jotenkin saa kaiveltua, mutta hidastahan se on.

Oli viimeinen päivä äänestää ennakkon ulkomailla. Suurlähetystössähän se tapahtuu, ja Suomen lähetystö löytyy Pieneltä puolelta, metroasemalta pari pysäkinväliä ratikalla. Samassa rakennuksessa on myös naapurimaan Norjan ja Japaninkin lähetystö. Tuuli ei ollut valitettavasti suotuisa vaalipäivälle, liput roikkuivat aika sekavasti.



Äänestys oli tarkoin vartioitua puuhaa, piti mennä useamman lukitun oven kautta lähetystön kirjastoon, jossa oli normaaliin tapaan vaalivirkailija ja koppi. Prosessi oli sama kuin tavallisessa ennakkoäänestyksessä, sillä erotuksella, että huoneeseen sai tulla vain yksi ihminen kerrallaan. Syytä tähän en tiedä. Seinällä oli luettelo kaikkien vaalipiirien ehdokkaista. Luetteloita oli melkein joka seinällä. Taidettakin saattoi olla välissä.


Kävin tänään tutustumassa myös Prahan liepeillä sijaitsevaan linnaan nimelta Křivoklát, joka on toiminut ritareiden asuntona sekä kuninkaallisena metsästysmajana, vaikkakaan se ei mikään maja ole. Kruununjalokivetkin ovat siellä olleet jonkin aikaa turvassa.


Linnan alapuolelle on vuosisatojen saatossa rakentunut kylä. Itse linnalle vie useita polkuja, kävelimme niitä hiukan ennen opastetun kierroksen alkamista. Mietin, millaista olisi elää lapsuutensa tällaisessa kylässä, jota linna on katsellut kukkulaltajo yhdeksänsataa vuotta. Polut vaikuttivat hyvin jännittäviltä, voisin kuvitella niiden olevan mielikuvituksellisia leikkipaikkoja, kun linna aina häämöttää hiukan eri suunnasta ja ympärillä on metsää. Jos itse olisin elänyt lapsuuteni tuollaisessa ympäristössä. varmasti palaisin sinne aina muistoissani. Ehkä en muusta osaisi edes kirjoittaa.


Voin kertoa, että puolitoistatuntinen opastettu linnakierros - tšekiksi, kun muita kieliä ei ole saatavilla - on aika rankka rupeama. Juurikaan en ymmärtänyt, mutta näkihän siinä paikat kuitenkin perusteellisesti. Alla olevassa kuvassa kaiketi linnan isäntä.


Lopuksi pieni tarina eilisestä keskustelustani naapurini E:n kanssa, hän on Vietnamin-veteraani ja runsaasti matkustellut, ei siis mikään stereotyyppinen amerikkalainen. Hän kysyi minulta, onko Suomessa metroa. Sanoin, että Helsingissä on. Hän kysyi, että mistäs Helsinki onkaan tuttu, en osannut sanoa, mistä se hänelle voisi olla tuttu. Hetken päästä E:lla välähti: Eikös siellä ollut 80-luvulla se suuri ydinvoimalaonnettomuus!

Toivotan meille suomalaisille paljon menestystä, jotta maailmalla tietoisuus meistä lisääntyisi.

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Vielä kerran Lidicestä

Palaan vielä kerran siihen tuhottuun Lidicen kylään. Se nimittäin jälleenrakennetiin sodan jälkeen.


Tässä kylän uusia asukkaita.


Ja tässä yleiskuvaa 60-luvulta.


Lyhyestä virsi kaunis tänään, sillä kannettavaani on tullut joku aivan ihmeellinen vika, tietyt näppäimet kieltäytyvät toimimasta, joten kirjoittaminen on hieman työlästä, kun jotkut merkit pitää hakemalla hakea. Aamulla vielä kone toimi ihan moitteettomasti, illalla kun aloin kirjoittaa, alkoi tämä ongelma. Voin kuvitella, minkä merkeissä huomispäivä vierähtää rattoisasti, ja äänestämässäkin pitäisi käydä... No, katsotaan mitä tuleman pitää¨.

Kirjoittajakuulumisia

Runotorstain aihe on "heijastuksia".
http://runoruno.vuodatus.net/

Unet ja muistot tuovat mukanaan tunteet,
hyvät ja huonot,
läheiset ja kaukaiset
ja jopa ne, joita ei edes ole.

Kuvitellut ja keksityt muistot,
nuo tunteiden anomaliat,
mielikuvituksekkaat, mutta kuitenkin todet,
sekoittuvat unessa niihin oikeisiin.

Aamulla herätessä ei tiedä,
onko tämä oikeastaan se uni
ja niskasta juuri karistettu uni
totuus
jo menetetty.

* * *

Tänään oli kirjoittajaryhmän kokoontuminen, ja sain ihan rohkaisevaa palautetta tekstistäni. Minulla ei ole mitään synopsista tässä täällä aloittamassani käsikirjoituksessa, vaan teen sitä vähän sen mukaan, minne alitajunta vie. Saa nähdä, mihin se vie ja tuleeko mitään järkevää kokonaisuutta, mutta mielenkiintoinen kokeilu joka tapauksessa. Käytän mm. uniani hyödyksi, mitä en ole ennen kovinkaan paljon tehnyt.

Kokoonnuimme tänään yhden ryhmäläisen luona nyyttäriperiaattella, oli mukavaa, vaikka ilta venähtikin sitten niin pitkälle, että hautasin suosiosta ajatukset gradun editoinnista tältä päivältä. Ei voi mitään, että harmittaa se, kun ei saa jonakin päivänä tehtyä sitä mitä on suunnitellut, mutta toisaalta kun täällä on, niin tietysti tähdellisempää on tehdä sitä mitä täällä voi tehdä.

Tässä illan emäntämme kissa, Sputnik. Asunnossa oli tuollainen aika jännästi toteutettu makuuhuone, jonne johti olohuoneesta portaat. Kissan mielipaikka oli selvästi tuon portaikon ylätasanne, sieltä se ei suostunut alas tulemaankaan, vaikka mitä yritimme.


Pääsiäismarkkinat ovat alkaneet. Tässä vähän tunnelmaa metroaseman edestä. Sitä gradua olisi tosiaan pitänyt kirjoittaa, mutta olen eksynyt tänään paitsi kiinnostavien ihmisten seuraan, myös markkinahumuun. 

  
Sää oli tänään päivällä aivan samanlainen kuin Suomessa koulujenlopettajaisviikolla. Joskin kyllä se kylmyys vielä tässä mantereessa muhii, nimittäin kun illalla  kun palasin kotiin, tuuli oli aivan kauhea, ja kylmä kuin mikä. Tämä kuva on tältä päivältä, sarjassa sitä vähän rujompaa kauneutta, jota tästäkin kaupungista löytyy yllin kyllin.


keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Tarinaa arkistoista ja tästä päivästä

Mennessäni eilen sota-arkistoon sain tavata taas sen puheliaan vartijan ja näyttää hänelle passiani. Tällä kertaa keskustelimme siitä, miten kielitaito unohtuu, jos sitä ei käytä. Kuulemma hän luki koulussa vain venäjää, muttei muista siitä enää yhtään mitään, ranskaa taas tuli opiskeltua joskus oikein Ranskassa asti, mutta unohtunut sekin on. Saksaa taas on pakko puhua, kun siellä asuu sukulaisia. Vaimon äiti oli sudeettisaksalainen, mutta vaimo puolestaan ei halua puhua saksaa. Sanoin ymmärtäväni tuon oikein hyvin, mutta vartija oli toista mieltä; kun kerran Sveitsissäkin kielet voivat elää rinnakkain, niin pitäisi nyt Tšekissäkin.

Taas käytiin läpi kielet, joita minä osaan ja ihmeteltiin ruotsalaisten vallanhalua. Tänne Prahaan asti tulivat 30-vuotisessa sodassa tappelemaan ja toivat suomalaisia mukanaan ja nyt suomalaisetkin osaavat sitten pakosta ruotsia. Toivotteli kovasti onnea siihen, että löytäisin hyviä tarinoita. Muistin tällä kertaa kysyä, minkä arvoinen on sota-arkiston johtaja. Eversti on kuulemma hän.

No, eilinen teksti nyt kertoi tarinaansa. Jatkan tänään vielä vähän juttua Lidicestä. Elämälle tuntuu olevan ominaista se, että jonakin kauniina päivänä osat vaihtuvat. Tässä kuvassa lidiceläisnaisia, joitakin niistä harvoista, jotka selvisivät keskitysleiriltä hengissä, todistamassa Karl Frankin oikeudenkäynnissä sodan jälkeen kokemistaan natsihallinnon vääryyksistä.


Ja kyllä ne vääryydet vain, vaikka niitä miten paljon on tässä jo nähnyt, joka kerta mykistyttävät yhtä paljon. Tässä nimittäin kuvausryhmä, joka tallensi kyseisen kylän hävityksen.

 

Tässä saksalaiset urheilevat.


Parasta kieliharjoittelua on kyllä tämä arkistoissa käynti. Tänään olin puoli päivää yksin virkailijatädin seurassa, joka puhuu vain tšekkiä, ja hienosti meni. Opin paljon uusia sanoja, oli pakko oppia ja plärätä sanakirjaa.Tämä oli muutenkin niitä päiviä, että ymmärsin ihmisten puhetta ja pystyin poimimaan sieltä uusia sanoja omaankin käyttöön. Jotkut päivät ovat sellaisia, että mitään ei ymmärrä eikä mikään mene päähän ja vanhat tututkin sanat tuntuvat vierailta. Ymmärsin esimerkiksi ratikassa lipuntarkastajan kysyvän minulta, että olenko jäämässä tällä pysäkillä pois, kehotti jäämään, kun kerran jäämässä olin, eikä tarkastanut lippuani. Kaupan kassalla taas ymmärsin, että olen viimeinen asiakas, joka voi liittyä tähän jonoon, jälkeeni kassa suljetaan. 

Enää ei kaupassakäynti nostata niin paljon verenpainetta kuin aluksi. Olen turtunut siihen, että ihmiset tungeksivat, työntäydyn vaan sekaan, kun se on maan tapa. Tosin kyllä tänään oli taas hermot koetuksella, kun vaatekaupassa ja kirjakaupassa ei kummassakaan luottokortti toiminut, vaan piti pulittaa viimeiset käteiset. Sitten piti ravata toiselle puolelle kauppakeskusta automaatille, että saa ruokarahaa, kun ei todellakaan huvittanut Sparissa kokeilla, että toimisiko kortti sittenkin siellä. Kun pääsin kotiin, jukurttipurkin kansi oli auennut. Täällä ne purkit eivät ole yhtä vahvaa tekoa kuin Suomessa, mutta silti en ymmärrä, miten se noin oli auennut. Paljon ei ollut valunut, mutta pienikin määrä riittää sotkemaan kaiken.

En kuitenkaan mennyt jukurttien suhteen siihen myyjien asettamaan pommiin, että olisin ottanut vääränlaisia. Täällä nimittäin harrastetaan kaupoissa hyvin luovaa pinoamista. Kaikki samassa pinossa olevat tuotteet eivät välttämättä ole ihan samaa tuotetta, tai ovat muuten samaa, mutta maku on eri. Tästä on seurannut se, että kun kiireessä olen jukurtteja ottanut, niin vasta kotona olen huomannut, että nämähän ovat osittain ihan eri makuja kuin mitä piti. Pitkään syytin itseäni, kunnes yhtenä päivänä huomasin, että pinoissa voi tosiaan olla ihan mitä sattuu. Kalifornialainen naapurini E on sitä mieltä, että suomalaisena olen liikaakin tottunut siihen, että aina kaikki on järjestyksessä. Hän saattaa olla ihan oikeassa.

Lopuksi pieni näyte kevään etenemisestä.



Yrjö Jylhää Tšekinmaalla

Tämän päivän tekstin omistan kylälle nimeltä Lidice, joka tuhottiin täydellisesti kostotoimenpiteenä Heydrichin salamurhan jälkiselvittelyissä. Olen aiheesta kirjoittanut jo useamman kerran, joten ei yksityiskohtia sen enempää, vaan tänään teen sen toisin. Katsellessani näitä kuvia tänään (tai siis eilen, kiitos taas aikaeron Suomeen nähden) mielessäni alkoi väkisin pyöriä Yrjö Jylhän runo Tuomittu talo. Silläkin uhalla, että tämä on vähän ylijuhlavaa, jopa pateettista, kuvitan tuon runon tämänpäiväisillä kuvilla, koska niin vahvasti se liittyy tämänpäiväisiin tunnelmiini.


Autio piha, hyljätty talo,
ikkunoista on sammunut valo,


ovet on auki, liesi on jäässä,


ammuttu koira porraspäässä.


Oudosti täällä nyt askelet kaikaa;
seinäll' on kello, tauonnut aikaa.


Kauniisti elivät täällä he kerran
peltojen  keskellä pelossa Herran.


Autio talo, tuomittu talo,
räystäitä nuolee jo liekkien palo -
mutta ei liekit tuhota saata
rakasta, ikuista perintömaata

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Myyrän kevät

Zdeněk Milerin animaatiohahmo Myyrä on huippusuosittu täällä kotimaassaan, mutta tunnettu myös ulkomailla. Taiteilija täytti tänä vuonna 90 vuotta, ja sen kunniaksi yksi keskustan galleria järjesti Myyrä-näyttelyn, joka on vielä muutaman päivän auki.


Myyrästä on helppo pitää, se on niin valloittava ja samalla hyvin opettavainen. Vaikka hahmo on syntynyt sosialismin aikana, se ei ole mitenkään poliittinen. Joillakin ihmisillä on tietysti tapana kaivella politiikkaa joka asiasta, ja onkin väitetty, että Myyrä on sikäli sosialistinen, että se tarvitsee aina muiden apua. Hieman pelkistetty kuva sosialismista, sanoisin...


Parin kauniin ja hyvinkin lämpimän päivän jälkeen palattiin takaisin normaaliin päiväjärjestykseen. On viimaista ja mittari näyttää 12 astetta. Tänään myös satoi oikein kunnolla, mikä on itse asiassa erittäin hyvä asia. Ilma tuntuu miellyttävältä hengittää ja vihreys sen kun lisääntyy hetki hetkeltä.


Mitäkö tähän päivään muuta kuuluu kuin sadetta? Opiskelua lähinnä. Pari esseetä pitäisi ehtiä kirjoittamaan ennen kuin lähden täältä, mutta enköhän ehdi. Toista aloittelin tänään ja tein graduni viimeistelytyötä myös. Iltapäivän käytin matkasilitysraudan etsimiseen. Keskustan liikkeissä myytiin ei oota, niissä mitkä tiesin ja mitkä osuivat kohdalle. Ajattein, että kai se on lähdettävä noihin lähiöiden ostoskeskuksiin, kun ei mistään mitään löydä. Mutta kas, vanhassa tutussa Pankrácin metroaseman ostoskeskuksessa, sen ainoassa sähköliikkeessä, oli matkasilitysrauta myynnissä, tai kahtakin mallia löytyi. Eikä hintakaan ollut kuin noin 12 euroa.

Sähköliikkeitä kierrellessäni olisin voinut käsikirjoittaa sketsin Spede Pasasen hengessä. Ehkä vielä muistatte hänen rautakauppasketsinsä, tunnelma oli juuri sellainen. Kun tulin liikkeeseen, olin usein ainoa asiakas, ainakin olin ainoa naisasiakas. Myyjiä oli paljon vapaana, mutta kaikki he loittonivat. En tiedä, aavistavatko he vieraan kielen puhumisen vaaran, vai eivätkö he halua palvella naisia. Vai onko se palveleminen ylipäänsä niin vastenmieistä, että halutaan pysyä asiakkaista kaukana?

Samantapaisen tunnelman muistan aistineeni 90-luvun alun Turussa, kun jouduin ostamaan joitakin simppeleitä työkaluja tai jatkojohtoa. Silloin olin aivan varma, että minua ei huomata, koska olen nuori tyttö. Nykyään olen kai, vaikkakin toki nainen, työikäinen ja mahdollisesti sen verran varoissani, että Suomessa minulle kannattaa yrittää myydä. Sitä kyllä  ihmettelin, että miksi ei naisia ollut liikkeissä minun lisäkseni yhtään, edes niitä silitysrautoja tai sähkövatkaimia katselemassa.


Pääasia, että homma tuli kuitenkin hoidettua ja sain haluamani. Liian helposti sitä ajattelee, että palvelua ei saa, koska on ulkomaalainen tai muuten vääränlainen. Yleisesti ottaen minuun on suhtauduttu hyvin positiivisesti, moni sanoo, että suomalaisista pidetään ja muistetaan aina kehua TPS:ää. Toisin on esimerkiksi tämän maan romaniväestöllä, joita kohtaan osoitettu rasismi on aivan toista luokkaa kuin mitä rasismi on Suomessa. Periaatteessa mitään rakenteellista syrjintää täällä ei romaneja kohtaan ole, mutta jostakin syystä he ovat erittäin huonosti integroituneet yhteiskuntaan ja hellä on huono maine. 70 prosenttia romanilapsista on erityiskoulussa, mihin haluaisin saada jonkinlaisen selityksen.

Toinen suuri vähemmistöryhmä täällä on ukrainalaiset, jotka ovat vähän niin kuin meksikolaiset USA:ssa, eli he tulevat tänne tekemään niitä töitä, joita kukaan ei halua. Lähempääkin löytyy esimerkki, Ruotsiin muuttaneet suomalaissiirtolaiset. Heidän maineensa on romaneja parempi, koska he tekevät työtä. Samoin vietnamilaiset, joita täällä on paljon, saavat arvostusta ahkeruutensa takia. Yhtenä iltana juttelin jonkin aikaa oikein miellyttävän insinööriopiskelijan kanssa, vietnamilaistaustaisen siis. Hän oli päivystämässä vanhempiensa kaupassa ja kertoi, että vanhemmat pitävät kauppaa, jotta hän saisi opiskeltua. Itse hän toivoo pääsevänsä pian töihin ja tienaavansa sen verran, että vanhemmat voivat jäädä eläkkeelle milloin haluavat. Vietnamilaisia tänne tuli jo 70-luvulla pakolaisina, niin kuin moniin muihinkin silloisiin itäblokin maihin.

Tänään olen miettinyt, kuinka tärkeä asia maine onkaan. Miten vaikeaa olisi päästä sen muurin yli, että sinuun jo lähtökohtaisesti suhtauduttaisiin epärehellisenä ja laiskana varkaana. Tilanne on aivan eri kuin minulla, jonka täällä katsotaan edustavan paitsi sitä jääkiekkoa, myös esimerkiksi kielitaitoista ja tasa-arvoon tottunutta pohjoismaista ihmistä. Toisaalta jos joku kokee karvaan pettymyksen, kun en vaikkapa seuraakaan erityisesti jääkiekkoa, niin tekeekö se huonoa suomalaiseten maineelle yleensä?

Täällä sen huomaa, miten pieni kansa me olemme, sillä monelle minä tosiaan edustan Suomea. Monelle olen tähän mennessä ensimmäinen suomalainen tuttavuus, joten paljolti minusta riippuu, minkä käsityksen he Suomesta saavat. Jos ette usko tätä, niin kuunnelkaapa joskus herkistetyin korvin ulkomaalaisten kertomuksia ensikohtaamisista suomalaisten kanssa. Minulle on nimittäin kerrottu näiden kohtaamisten perusteella täytenä totena esimerkiksi, että Suomessa ei kaduilla kukaan puhu eikä pukahda ja ihmiset ovat muutenkin eksoottisia ja alkukantaisia. En  uskaltanut kysyä, mitä sanat eksoottinen ja alkukantainen tässä yhteydessä tarkoittavat. On hetkiä, jolloin mieluusti edustaisi vain itseään, ei sitä kansaa, johon on sattunut syntymään.

Välillä tekisi mieli vastata hyvin terävästi niille, lähinnä englantia äidinkielenään puhuville, jotka kokevat vieraiden kielten opiskelun vaikeana, samoin vieraskielisessä ympäristössä toimimisen. Sitähän nimittäin  jokainen pienen kansan jäsen joutuu joskus tekemään. Lisäksi me suomalaiset joudumme oppimaan indoeurooppalaisia kieliä, jotka poikkeavat suomalais-ugrilaisista kielistä sen verran, että työtä saa tehdä vähän enemmän. Joskus tekisi mieli muistuttaa tästä, kun joku tulee taas sanomaan, että kyllä se suomi on niin vaikea kieli, tai lohkaisemaan jotakin, että miksi ette heitä niitä kaikkia turhia päätteitänne romukoppaan, niinhän muutkin ovat tehneet. Minulle uusi toisinto suomen kielestä vitsailulle oli kuulla, että me suomalaiset olemme varastaneet slaavien vokaalit.

Olen itse asiassa päättänyt, että ensi kerralla tuon tätä toista näkökulmaa esille, että jokaiselle on vieras kieli vaikea, mutta kun tekee töitä, niin kyllä sitä oppiikin, katsokaa kuinka minäkin olen oppinut. Edellyttäen toki sitä, että saan suunvuoron enkä jää tuppisuuna odottelemaan, että puheenvuoro minulle kohteliaasti annettaisiin.

Konsertti Espanjalaisessa salissa

Tänään kävin konsertissa, tai oikeastaan eilen, koska ilmeisesti tämä blogi elää Suomen aikaa, postailen tätä kuitenkin vielä Prahasta sunnuntain puolelta. Kyseessä oli Japanin hyväksi järjestetty konsertti, niitä on useita joka viikko, aina loppuunmyytyjä.Tämänpäiväinen konsertti oli Prahan linnan Espanjalaisessa salissa. Se myös esitettiin suorana sekä televisiossa että radiossa varainkeruukampanjan nimissä.


Esiintyjinä oli Tšekin filharmoninen orkesteri sekä japanilaisviulisti Daishin Kashimoto. Hän soitti Max Bruchin  konserton viululle ja orkesterille. Mielestäni tämä kappale oli juuri sopivan dramaattinen, sopi juuri sellaiseen konserttiin, jonka kautta pyritään auttamaan luonnonkatastrofin uhreja.Tämän linkin takaa voitte katsella ja kuunnella hänen soittavan Bachia

http://www.youtube.com/watch?v=IoBxeWwbt3c

Lisäksi kuulimme Antonín Dvořákin sinfonian numero 9. Sen nimi on Uudesta maailmasta, sillä hän sävelsi sen Yhdysvalloissa. Hieno esitys sekin, joskin minun mielestäni sinfoniat tahtovat olla aina hyvin samantyyppisiä. Luultavasti olen vain liian harjaantumaton niitä kuuntelemaan.

Ihanana yllätyksenä orkesteri soitti ylimääräisenä kappaleena Jean Sibeliuksen  Valzer tristen. Se oli aivan uskomattoman liikuttavan kuuloinen, ja kun on kunnon orkesteri soittamassa, niin hienoltahan se myös kuulosti. Jos kappale ei ole entuudestaan tuttu, niin täältä sen voi kuunnella. Konsertin loputtua samaan ratikkaan kanssani juoksi yksi orkesteirn viulisteista. Pyysin häntä välittämään kiitokset Sibeliuksen soittamisesta kaikille muillekin, ja hän lupasi viedä terveiset

http://www.youtube.com/watch?v=HEbgH3diUIo&feature=related

Tuntui hyvin kummalliselta istua tuossa Espanjalaisessa salissa, jota käytetään usein maailmanjohtajien huipputapaamisiin, mm. Obama ja Medvedev ovat siellä äskettäin neuvotelleet. Ja kuten aikaisemmin olen maininnut, sekä natsit että venäläiset ovat tätä hienoa linnaa pitäneet röyhkeästi hallussaan. Mutta ne ajat ovat onneksi takanapäin, tällä hetkellä eivät valloittajien saappaat rapaannuta tuon salin vanhaa ja kaunista puulattiaa, ja jopa tällainen tavallinen ihminen, kuten minä, pääsen sinne sisälle.



Musiikista ja siitä likuttumisesta puheenollen, täällä kaukana maailmalla kummallisesti vain välillä itku tulee suomalaisesta musiikista. Tässä esimerkki kappaleesta, joka ei kotona minua saa kyynelehtimään, mutta täällä aivan väistämättä saa. Vanha video, mutta sikäli ajankohtainen, että taas tarvitaan apua Aasiaan.

http://www.youtube.com/watch?v=OaZZ4Q6IgPQ