lauantai 7. toukokuuta 2011

Plzeňissä


Tänä viikonloppuna on juhlistettu sitä, kun amerikkalaiset vapauttivat Plzeňin. Tämä kaupunki on noin tunnin  bussimatkan päässä Prahasta, eli lähellä olivat amerikkalaiset Prahaakin, mutta eivät tulleet.Erityisen hyvissä merkeissä ei matka alkanut, sillä kun kysyin aseman lipputoimistosta, missä kaukoliikenteen lippuja myydään, alkoi tiskillä oleva nainen haukkua minua debiiliksi. Häkeltynyt olin, mutta kun huomasin, että hän osaa saksaa, sanoin saksaksi, että tällä lailla ei kyllä ihmisille puhuta. Sen jos minkä olen huomannut, että sanattomaksi ei kannata jäädä.

Bussissa istuessani oli sellainen olo, että en kyllä ikinä enää yritä opetella mitään vierasta kieltä, kun joutuu tällaisten  kanssa sitten riitelemään. Kuitenkin kun tulin perille, piti kysyä tietä. Vaikka älynlahjani oli jo kyseenalaistettu, niin pystyin vastaantulijan ohjeista poimimaan olennaiset asiat.

Plzeň on rauhallisen tuntuinen kaupunki, luultavasti tämä päivä oli tavallista vilkkaampi, kun kaupungille oli tuotu tätä USA:n armeijan vanhaa rekvisiittaa. Sitä oli ympäriinsä ja kaikkialla oli alan harrastajia pukeutuneena tuon ajan tamineisiin.




Tšekkoslovakian ensimmäinen presidentti Masaryk sanoi joskus, että kun ei tšekeillä ole merta, niin siksi he kurnuttavat kuin sammakot lammella. Ehkä tuossa aseman lipunmyyjässä kohtasin yhden näistä sammakoista.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Herrat autoissaan

Kävin tänään tekniikkamuseossa. Suosittelen paikkaa kaikille, sillä vaikka ei itse tekniikka niin kiinnostaisi, on siellä silti mielenkiintoista nähtävää. Tšekinmaalla on ollut ennen toista maailmansotaa jopa sata autonvalmistajaa, joista tosin vain kahdeksan onnistui tuottamaan yli tuhat autoa. Yksi näistä tehtaista oli tietysti Škoda. Perinteitä kehittää tekniikkaa siis löytyy, harmi vain, että historian ikävät tapahtumat sotkivat hyvän kehityksen. Sosialismin aikana tehtaita keskitettiin hyvin kaavamaisesti, joten hyvin alkanut tuotekehittely tyssäsi kuin seinään. Erityisesti tässä museossa tuli siitä surumielinen olo, että ennen toista maailmansotaa tämä maa oli 10 menestyvimmän kansantalouden joukossa. Suurin piirtein siis samoissa asemissa kuin Suomi nyt.

Tämäkin museo linkittyy historiaan, joten esittelenpä tänään johtajien autoja. Tässä on Tšekkoslovakian ensimmäisen presidentin,  Tomáš Masarykin auto.


Tässä taas Böömin ja Määrin protektori Karl Frankin auto. Siihen asnnettiin panssarilasi, kun Heydricia kohtasi onnistunut attentaatti.


Tässä on kommunistijohtajille tyypillinen auto.


Tämä oli Václav Havelin virka-auto. Kun demokratia oli palannut maahan, ei täällä ollut yhtään mitään. Havel sai lännestä lahjoituksena tämän perhe-Renaultin ja piti sitä kelvollisena virka-autona. Siinä on johtaja minun makuuni.


Tällaisella Škodalla ajelee nykyinen presidentti, Václav Klaus. Tai tämä on tietysti hänen vanha virka-autonsa, joka on museoitu.


Otetaan vielä muutama poiminta museon antia. Näytillä on esimerkiksi tämä maailman vanhin olemassaoleva Audi.


Tässä on 1950-luvun nuoren miehen suurin haave. Aika kaunis auto tämä onkin.


Enpä ollut tiennytkään, että Java on tehnyt autojakin.


Yleisemminhän se tunnetaan näistä. Tässä kakiksta pienin malli mitä on ikinä tehty.


Tässä taas paras, kun olivat tuotekehityksen huipulla. Sen koommin ei Java-merkki ole niin hyvin menestynytkään. Tällä nimellä valmistetaan moottoripyöriä vielä - Kiinassa, kun ei täältä löytynyt halukasta jatkajaa. Laatu ei kuitenkaan ole niin hyvä mitä toivottaisiin.


On aina kurjaa, kun vanhat tuotemerkit joko lakkaavat tai karkaavat Kiinaan. Onneksi kuitenkin Škodalla menee hyvin, se on tämän maan parhaiten menestyvä firma.



torstai 5. toukokuuta 2011

Prahan kapinan vuosipäivä

Pankrácin vankila, tuo pahamaineinen gestapon poliittisten vankien säilytys- ja teloituspaikka on itse asiassa rakennettu jo 1800-luvulla. Tässä ei ole mitään ihmeellistä, mutta ihmeellistä on se, että synkästä menneisyydestään huolimatta vankila on vielä käytössä. Pieni nurkkaus vankilasta on jätetty Gestapo-museoksi, mutta se on yleisölle auki vain joinakin juhlapäivinä. Opastettuja kierroksia järjestetään jonkin verran ja sotahistorioitsijat pääsevät paikalle. Sain tiedon, että tänään, museo on auki, kun on Prahan kapinan vuosipäivä, siispä päätin lähteä tutustumaan.

Helmikuussa etsin tätä paikkaa, hyytävän kylmässä säässä, mutta en löytänyt. Kyselin ja kyselin ohjeita, sitten yksi nuori sotahistorioitsija näytti minulle googlemapsista paikan, ja nyt löysin heti. Vankila on oikeustalon takana, helmikuussa olin jo tosi lähellä, mutta en vain älynnyt reittiä talon taakse. Hienoa oli huomata, että nyt pystyin jo lukemaan talon seinästä, että tämä on nyt se oikeustalo. Kielitaito on sen verran jo kehittynyt, vaikka välillä tuntuu, ettei ole oppinut oikein mitään.


Olin saanut tiedon, että juhlallisuudet alkaisivat kello 12, mutta paikan päällä ei varttia vaille näyttänyt tapahtuvan vielä mitään. Oli hankala etsiä henkilöä, keneltä kysyä, kun ei voi olla varma, kuka on vankilan henkilökuntaa, kuka sen asiakas tai muuten vaan alueella käymässä. Lopulta eräs nainen, jolla oli henkilökortti kaulassa, tuli vastaan ja häneltä sain tiedon, että tilaisuus alkaakin vasta kello 13. Niinpä sitten lähdin etsimään kuppilaa, jossa istuskella hetken verran, sillä sääkin oli aika viileä.

Vankila-alueen reunalla on bistro, mutta se ei ollut vielä auki. Muutaman sadan metrin päästä löytyi ihan peruspaikka, jossa sai lueskella lehteä ja siemailla teetä. Blesk-lehdestä (nimi tarkoittaa salamaa), joka on näitä juorulehdistä pahimpia, sain lukea, että Tšekissä on napattu muutama terroristi ja luntakin on satanut. Muualla Euroopassa on lämmintä, vain täällä on kylmä piste, kertoo lehti. Jossakin lunta oli tullut näin paljon, 30 senttiä.


Takaisin vankilalle ja taas kysymään, missä tilaisuus on. Minulle sanotaan, että kulkue lähtee kulman takaa. Jahas, sinne siis. Paikalla on nuoria sotilaita isojen seppeleiden kanssa, kysyn vielä heiltä ja saan varmuuden siitä, että täältä se lähtee. Ihmisiä on kerääntynyt, monenikäisiä, eri tyyppisiä. Pian paikalle kaartaa musta auto, josta astuu mies, jota kuvataan. En tunne häntä. Kukaan ei sano mitään, kukaan ei näytä organisoivan tilannetta ainakaan aktiivisesti. Autosta astunut mies ja pari upseeria johtavat kulkuetta. Hakeudun ihan hännille, yritän olla vanhojen prahalaisten katveessa toivoen, että minua luullaan jonkun sukulaiseksi.

Kulkue pysähtelee laskemaan seppeleitä erilaisille muistomerkeille, joita on ympäri rakennuskompleksia. Minulla ei ole aikaa lukea muistomerkkien tekstejä, sillä luen niin hitaasti, että jäisin porukasta. En pidä tätä kuitenkaan niin tärkeänä asiana, kun tuon ajan tapahtumat suurin piirtein tietää, voi myös päätellä, mitä varten ne muistomerkit ovat.


 Muutama seppele on jäljellä, kun kulkue suuntaa muurin sisäpuolelle.


Meidät johdatetaan museoon ja suoraan - giljotiinille. Olenhan tästä giljotiinista ennenkin blogannut, mutta sen näkeminen varautumatta siihen etukäteen oli aika raju kokemus. Teloitushuone on jätetty alkuperäiseen asuun. Joku mies pitää lyhyen esitelmän, josta en ymmärrä mitään, koska hän puhuu niin hiljaa, etten kuule kunnolla. Luultavasti en paljon ymmärtäisi muutenkaan. Esitelmän jälkeen lasketaan seppeleitä giljotiinille. Sitten yksityiset ihmiset laskevat omat kukkansa, yhtäkkiä tajuan, että nämä ovat teloitettujen omaisia.

Yleensä pystyn etäännyttämään itseni näistä historian synkistä tapahtumista. Koen toki tunteita, mutta en erityisesti tunteile. Tänään kuitenkin, kun näen Tšekin väreissä olevat seppeleet ja kuulen kansallislaulun soivan, minäkin itken. Vielä metroasemalla, matkalla kauppaan ja kotiin, kyyneleet valuvat Tajuan sen vasta silloin, kun näen ihmisten katsovan minua hieman pitkään.


Kotona minulle tulee mieleen, että enpä taida olla ainoa suomalainen, joka on itkenyt, kun Tšekin värit nostetaan ylös ja kansallislaulu soi...

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Ei tänne kukaan palvelun takia tulekaan

Otsikon mukaisen lauseen minulle sanoi minulle tänään eräs amerikkalainen, ja niin totta se on. "Loistavalla" kielitaidollani onnistuin ostamaan kuusi latauskorttia puhelimeen, kun piti ostaa 600 kruunulla puheaikaa. No, eipä ainakaan lopu puheaika kesken, kun en osannut sanoa, että nyt tuli väärinymmärrys. Nämä ovat niitä tilanteita, kun ei auta muu kuin nauraa itselleen. Toinen vastaava on tämä klassinen, kun ei ymmärrä ruokalistaa, vaikka osaakin yleisimmät ruokien nimet. Joskus lyhentämistapa on vain niin hämärä, ettei siitä ota selvää. On päiviä, jolloin näihin tilanteisiin osaa suhtautua huumorilla, sitten on niitä päiviä, kun ei naurata yhtään.

Toinen asia, jossa tämän palvelun puutteen sain tänään tuntea, on elokuvat. Yritimme K:n kanssa mennä katsomaan uutta komediaa The Czech Made Man, sillä nettisivujen mukaan se pitäisi olla tekstitetty. Minulla on sattumalta skype-tuttavana elokuvan tekstittäjä ja kun ennen lähtöä mainitsin, että olemme menossa katsomaan tuon filmin, hän sanoi, että tekstit ovat kylläkin vielä hänen tietokoneellaan. Totta kai K oli jo ostanut liput, kun tämä realiteetti meille selvisi. Valitimme asiasta ja saimme rahat takaisin, selittivät, että netissä mainitaan tekstitiys, koska filmin englannin- ja kiinankieliset kohdat on tekstitetty tšekiksi. Mitä ihmeen logiikkaa tämä nyt taas on? Jos elokuvan sanotaan olevan tekstitetty, niin sittenhän sen pitää olla tekstitetty kokonaan. Paikallisia elokuvia tekstitetään ihan liian vähän. Moni pitää tškkielokuvista ja Praha on hyvin kansainvälinen kaupunki, joten kannattaisi tarjota enemmän elokuvia niin, että ulkomaalaisetkin voisivat niitä nähdä.

Olen tänään taas lukenut Nürnbergin oikeudenkäynnin papereita ja oivaltanut, että natsihallinnon julmuudet täytyi todistaa ennen kuin syyllisiä päästiin tuomitsemaan. Tuotakaan asiaa en aikaisemmin ollut osannut ajatella, ja sitä paitsi todistajia saattoi olla vaikea saada, kun niin moni silminnäkijä kuoli. On todella hyvä asia, että tuon oikeudenkäynnin asiakirjat ovat luettavissa, niitä kannattaa tutkia, jos holokaustin historiallinen todellisuus epäilyttää.

Lopuksi muutama kuva tuolta viime viikonlopun majapaikastamme sisäpuolelta, kun kommenttiosastolla lupailin. Isäntä tekee itse näitä puujuttuja, rakenteita ja huonekaluja.







tiistai 3. toukokuuta 2011

Oi ihana toukokuu

Lämpötila on ollut tänään noin kaksi astetta, plussaa sentään. Tuuli on viskannut sadetta päin naamaa, olisi pitänyt laittaa vielä yksi kerros vaatetta päälle, mutta kun on tapana elää almanakan mukaan, niin sitten saa palella. Matkani suuntasi kohti sota-arkiston kuvakokoelmia. Ylihuomenna on Prahan kapinan vuosipäivä, joten siinäkin mielessä sopii esitellä näitä toukokuun 1945 kuvia.




Ei, ei tämmöistä astronomiselle kellolle...


Kaupungissa asuvat saksalaiset pakotettiin Saksan antautumisen jälkeen purkamaan barrikadeja. Huomatkaa hakaristikuvio selässä.


Tässä antautuvia saksalaisia Tasavallan aukiolla.


Sudeettisaksalaisia kehotettiin sota-aikana  muuttamaan Prahaan, jotta kaupunki saksalaistuisi. Tällainen lopputulos oli sillä operaatiolla.

Näiden kuvien jälkeen on vaikea keksiä mitään mukavaa tai keventävää lopetusta, mutta tässä on kuva sota-arkiston edessä olevasta puistosta. Näin pitkälle on puiston uudistaminen edennyt, alkaa näyttää jo melko mukavalta.


maanantai 2. toukokuuta 2011

Ollaan vaan ja hengaillaan

Vanhankaupunginaukio on turistien valtaama alue, joten siellä on monenlaista yrittäjää. On erilaisia opastettuja kierroksia, muiden muassa sellainen kuin pub crawl, jossa tarkoitus on vetää kännit. Näihin pubikierroksiin liittyy myös muita eettisiä ongelmia, kuten se, ettei aina muisteta niin papereita tarkistella, joten myös alaikäisiä on päätynyt mukaan. Joka ikinen ilta klo 21 ovat amerikkalaispojat huutaneet juuri niiden kaupungin kalleimpien ravintoloiden terassinnurkalla: "Wanna get fucked! Wanna get fucked!" Jossakin vaiheessa yksi ravintoloitsija sai tarpeekseen ja vihjasi ulkomaalaispoliisille, että tulkaapa tarkastamaan näiden poikien paperit minä tahansa iltana klo 21. Kotimaankoneeseen astuminen oli lähempänä kuin arvasivatkaan.

Olen keskustan kahviloissa törmännyt näihin amerikkalaisiin, jotka täällä oleskelevat vuoden tai muutaman. Sitä olen ihmetellyt, että miten he oikein täällä voivat olla, kun lähinnä tekevät satunnaishommia ja chillailevat ja hengailevat. No, nytpä selvisi tuokin. Kuulemma poliisia kannattaa varoa, kun ne saattavat kysellä papereita. Minulta ei täällä ole poliisi koskaan kysynyt papereita, ja nyt ymmärrän, miksi noita tyyppejä muka poliisi "vainoaa". Enhän minäkään voisi tuolla lailla hengailla USA:ssa, vaan minut heitettäisiin ulos maasta. Seuraavan kerran kun joku amerikkalainen alkaa meuhkata minulle laittomista siirtolaisista, otan puheeksi nämä Prahan hengailijat.

http://www.youtube.com/watch?v=l15aTLy7lk4

Rauhoittavaksi lopuksi muutama kuva eilispäivältä Sudeettimaalta. Tällä järvellä sudeettisaksalaiset viettivät usein lomiansa. Tässä välissä muuten voisin mainita tšekinopettajani kokemuksen. Hän oli ollut käymässä Karlovy Varyssa, eli Karlsbadissa jonkun saksalaisen tytön kanssa, ja saksalainen oli vain ykskantaan todennut, että tämä kuuluu oikeastaan Saksalle. Milloinhan nämäkin riidat loppuvat?



Tässä taas kuva kaukaisuudessa siintävästä kukkulasta, jolta tarinan mukaan ensimmäiset tšekit ovat kotoisin.


Tässä taas näkymää yhdestä harvoista satamakaupungeista, jokisatamiahan täällä vain on. Kaunis, melko vauraanoloinen kaupunki tämä onkin. Sen mystisen Houskan linnan kirjasto siirrettiin kuulemma sodan jälkeen tämän sataman kautta jonnekin, ties minne, sitä ei linnan opaskaan tiennyt.


Houskan linnan mysteereistä vielä sen verran, että sieltä löytyy kelttiläisiä maalauksia, vaikka linna ei mitenkään voi olla niin vanha. Taidehistorioitsijat eivät osaa tätä selittää, koska ennen ei ollut tapana sekoitella tyylejä. Lisäksi linnan kappelissa on erikoinen maalaus, joka esittää hahmoa, josta ei saa selvää, onko se ihminen vai puoliksi ihminen ja puoliksi eläin. Erikoista kuvassa on myös se, että hahmo pitää miekkaa vasemmassa kädessä. Laitetaanpa siis päivän loppukuvaksi pätkä Houskan linnan muuria.

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Sukan kantapää Hitlerin koulusta - eli seikkailua Sudeettimaalla osa 2

Olen tosi onnellinen, ettei tämä päivä ollut yhtä vaiheikas kuin eilinen, sillä en ehkä jaksaisi sulattaa niin paljoa kerralla. Jatkan eilisen tapahtumista ja esittelen tämän päivän matkakuvia jonakin toisena päivänä.

Pysähdyimme siis kysymään vanhalta mieheltä, sattuuko hänellä olemaan mitään tarinoita kerrottavana näistä SS-huhuista, jotka liittyvät Houskan linnaan. Hän sanoi asuneensa paikkakunnalla vasta 15 vuotta eikä ole kuullut asiasta näitä samoja huhuja enempää kuin mitä me hänelle sanoimme. Mies sanoi kuitenkin, että paikallinen ravintolan pitäjä tuntee kaikki, joten häneltä kannattaisi ehkä kysäistä. Alkoi olla muutenkin ruoka-aika, joten suuntasimme ravintolaan. Jututimme paikan omistajaa, noin 70-vuotiasta miestä. Hän sanoi, että kyllä SS linnassa oli, mutta paikallisista ei kukaan ole enää elossa, joka olisi ollut aikuinen tuohon aikaan. Yksi rouva oli ollut saksalaisten palvelijana linnassa, mutta hänkin on kuollut muutama vuosi sitten. No, olihan tuokin sentään jotakin tietoa.

Ravintolan lähellä oli kylän vanha hautausmaa. Kylän nimi on Okruh, saksaksi Kroh. Tässä hieman kuvia hautausmaalta. Näistä huomaa sen, että sudeettisaksalaisten jälkeläisiä ei juurikaan vanha kotiseutu innosta. Tavallaan sen ymmärrän, eihän niitä tiettyjä historian tapahtumia mielellään kukaan muistele, mutta on tämä silti aika surumielinen näky.





Toiseksi alimmaisesta kuvasta huomaa, kuinka piikkipuskat ovat vallanneet monet haudat, joten kiviä oli hankala päästä katsomaan. Alimmaisessa kuvassa taas on tšekkihauta, jota pidetään oikeinkin hyvässä kunnossa.

Ajattelimme mennä vielä uudestaan siihen kylään, jossa jututimme mökin mummoa, jos hän sattuisi vaikka olemaan vielä pihalla. Kylän raittia kävellessämme kohdalle osui raju ukkosmyrsky eikä kukaan tietysti liikunut ulkona. Sain otettua muutamia kuvia tälle aluelle tyypillisistä kalliomuodostelmista. Ne ovat todella erikoisia ja mielenkiintosia, voin kuvitella niiden aktivoineen ihmisten mielikuvitusta vuosisatojen ajan, ovathan nämä kylät seisoneet paikallaan vähintään keskiajalta lähtien. Monet talot on rakennettu ihan tällaisen kallion viereen. Kylätie mutkitteli siinä kallioiden ja talojen välissä, joillakin oli enemmän pihaa, toisilla vähemmän riippuen kallion koosta ja muodosta.



Joitakin näistä luonnonmuodostelmista on louhittu myös hyötykättöön, kuten tässä kuvassa.


Joka tapauksessa saimme juosta sadetta ja salamointia pakoon autoon, ryhmä pyöräilijöitä osui kylään samaan aikaan, he pakkautuivat suojaan bussikatokseen. Täällä pyöräily on varsin suosittu harrastus ja mikäs on ajellessa näissä idyllisissä kylissä. Päätimme lähteä etsimään leivospaikkaa, kun ei sää suosinut valokuvausta eikä paikallisten jututtamistakaan.

Lähimmässä pikkukaupungissa, Doksyssa, oli kahvila auki. Myyjänä oli nuori nainen ja pöydissä istui sadetta pitämässä tylsistyneitä kylänmiehiä. Oli hiljaista, joten K alkoi heille ääneen ihmettelemään linnassa kuulemiamme SS-huhuja. He sanoivat, että kahvilan takana olevassa talossa asuu liki 80-vuotias mies, joka muistaa nuo ajat, käykääpä häneltä kysymässä, jos aihe kiinnostaa. Ulkona satoi kuin saavista kaataen ja salamat iskivät ihan lähelle, mutta päätimme silti lähteä seikkailemaan. Juoksimme ylös rinnettä, ympärillämme välähteli ja vesi valui noroina alas.

Mies otti meidät vastaan ystävällisesti, mutta sanoi olleensa sen verran nuori, vasta varhaisteini, sota-aikana, ettei ehkä osaa itse auttaa. Hänellä on kuitenkin kuusi vuotta vanhempi serkku, joka asuu lähellä ja jolta kannattaisi asioista kysellä. Saimme serkun osoitteen. Mietimme ensin, että lähdemmekö tosiaan vielä toista tuntemattoman ihmisen ovikelloa soittamaan, mutta ajattelimme, että kun tuo mies kuitenkin asiasta serkulleen mainitsee, voi se herättää epäilyksiä ja hämmästystä, jos emme sitten menekään.

Serkku osoittautui 84-vuotiaaksi naiseksi, jonka poika tuli avaamaan porttia. Kerroimme asiamme ja poika kävi kysymässä äidiltään, ottaako tämä meidät vastaan. Ottihan hän. Viivyimme hänen luonaan 1,5 tuntia ja hän kertoi muistojaan Doksyn pikkukaupungista sota-ajalta. Houskan linnasta ja sen SS-kytkennöistä ei tämä rouva valitettavasti tiennyt mitään, joten asia jää ainakin toistaiseksi arvoitukseksi.

Rouvan muistoja kuunnellessa silmäni avautuivat huomaamaan sen, että tämän maan insinööri- ja teollisuusperinne ovat osittain sudeettisaksalaisten ansiota. Hänen isänsä oli saksalainen, äiti tšekki. Opin hänen kertomuksistaan myös sen, että Sudeettimaa siirrettiin virallisestikin Saksan yhteyteen ja raja vedettiin kylien välistä sen mukaan, sattuiko enemmistönä olemaan saksalaiset vaiko tšekit. Kun Saksa valtasi myöhemmin koko Tšekin, tuli siitä Böömin ja Määrin protektoraatti, jossa oli vähän eri lait. Varsinainen Saksa oli tietysti olevinaan vähän parempaa aluetta.

Hän oli käynyt koulua ensimmäiset neljä vuotta tšekiksi ja viimeiset neljä saksaksi. Kaikki tosiaan muutettiin Saksan systeemeihin Sudeettimaalla. Käsitöitä tämä rouva oli tehnyt koko ikänsä, ommellut vaatteita ammatikseen kotona. Hän esitteli meille sukkia, joita on aina tehnyt mielellään jämälangoista. Ihmettelimme hänen tyyliään tehdä sukka yhtenä pitkänä putkena johon vahvistetaan kantapään kohta hyvin yksinkertaisella menetelmällä. Hän ei siis tehnyt kantapäätä sillä meikäläisellä systeemillä, jossa neulesuunta ikään kuin vaihtuu ja sukasta tulee L-kirjaimen mallinen. Kysymykseemme hän vain naurahti, että moni muukin tätä on ihmetellyt, mutta tällaisen tyylin opin sieltä Hitlerin koulusta.

Valitettavasti en tohtinut ottaa kameraa esille hänen kotonaan ja kuvata, olimmehan vain ilmestyneet ovelle täysin tuntemattomina ihmisinä. Siksi minulla ei ikävä kyllä ole kuvia näistä Hitlerin koulun sukankantapäistä eikä muutakaan kuvamateriaalia tuosta talosta, jonka historia linkittyy maailmanhistorian kohtaloihin. Hänen vanhempansa olivat rakentaneet sen vuonna 1927. Jouluna 1944 he olivat juhlineet velatonta kotia. Keväällä 1945 kommunistit olivat vieneet talon. Myöhemmin talon lunastaminen itselle oli tullut mahdolliseksi ja vanhemmat olivat niin tehneetkin - uudella velalla.

Rouva kuitenkin naureskellen sanoi, että onhan se hyvä, että tässä on tonttia ollut hänen pojalleen rakentaa ja nyt on tilaa ottaa sudeettisaksalaisia ystäviä majoitukseen aina kun on tarve. Lähtiessämme sain muistoksi kaksi hänen tekemäänsä pitsiliinaa. Niistä sentään pystyin ottamaan kuvan näytille tänne blogiin.


PS Jääkiekko ei minua erityisemmin kiinnosta, mutta pakko mainita, että täkäläisessä hokej-chatissa puidaan Slovakian häviötä Saksalle sellaisin sanakääntein, että keskusteluun vedetään totta kai natsit, mutta myös Tšekkoslovakian ensimmäinen presidentti  Tomáš Masaryk.