maanantai 2. joulukuuta 2013

Tuhatkaunokit

Samana iltana kun näin Logomossa Münchausenin seikkailut, tulin katsoneeksi myös tšekkiläisen uuden aallon 60-luvun feministielokuvan nimeltä Tuhatkaunokit. Elokuvassa kaksi Marie-nimistä tyttöä sekä karnevalisoivat että rikkovat perinteistä naisen roolia. Jotenkin tässä itseäni kosketti se, että omassa käsikirjoituksessani on myös kaksi Marieta, joiden erottaminen toisistaan on vielä ratkaisematon kysymys. Näköjään erottaminen onnistuu, ainakin elokuvan keinoin.

Mariet toisaalta puhuvat ja käyttäytyät korostetun naisellisesti, hakeutuvat vanhempien herrasmiesten seuraan ja käyttävät näitä hyväkseen. Toisaalta he sitten miehen koukkuun saatuaan muuttuvatkin ravintolapöydässä ahneiksi suursyömäreiksi ilman kainouden ja hienotunteisuuden häivääkään. Lopulta  mies aina dumbataan laskelmoidusti rautatieasemalla.

Marieiden elämän täyttävät miehet ja syöminen. Seksuaalisuutta ei juurikaan ilmennetä, mutta holtiton ruuanhimon tyydyttäminen kuvastaa heidän pyrkimystään seurata viettejään yleisemminkin. Samoin yksittäinen kahvilakohtaus, jossa ainoastaan Mariet reagoivat hilpeään tanssiesityseen sen mukaisesti, kaikki muut istuvat hillitysti siemailemassa juomiaan.

Lopullinen raja ylittyy, kun tytöt elokuvan lopussa tunkeutuvat johonkin juhlasaliin ja pitävät bakkanaalit puoluepamppuja varten katetussa ruokapöydässä.

Lienee sanomattakin selvää, että kyseinen elokuva toi ohjaajalleen Věra Chytiloválle parin vuoden julkaisukiellon.

 Pidin elokuvan juonta ja teemaa hyvänä ja kiinnostavana. Toteutus oli myös omaperäinen ja mielenkiintoinen, ehkä yllättäväkin, koska en ole nähnyt feministisiä elokuvia aiemmin. Kuten olen aiemminkin todennut, en ole elokuva-asiantuntija, vaan kommentoin filmejä täysin oman makuni mukaisesti. Sen verran katsomiskokemusta on nyt pakko kritisoida, että elokuvassa oli nykykatsojalle aivan liikaa toistoa. Paljon pienemmilläkin vihjeillä ja yhdellä näyttämisellä moni asia tuli varsin selväksi.

Ja täällä taas Wikipedian viisautta samasta aiheesta:

http://en.wikipedia.org/wiki/Daisies_%28film%29

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Zemanin Münchhausen

Tästä piti blogata jo viime tiistaina, mutta niin ne päivät vain menevät, ettei jaksa keskittyä kuin muutamaan asiaan kerrallaan. Tämä viikon irtonainen vapaa-aika onkin mennyt Sachsenhausen-kirjeiden parissa. Nyt on sentään kaikki sisältö kirjoitettuna, ensi viikolla viimeistelen, sitä seuraavalla saan kommentit, joiden pohjalta teen loppusilauksen. On se kumma, että vaikka ajatus on valmiina päässä, sen kirjalliseen muotoon saattaminen on välillä mahdottoman hidasta. Sitten taas on päiviä, jolloin tekstiä syntyy liuskallinen niin että hups vaan.

Mutta asiaan. Tiistaina kävin katsomassa Turun elokuvakerhon tarjoamat kaksi tšekkielokuvaa, joista toinen oli Karel Zemanin Paroni Münchhausenin uskomattomat seikkailut.Myönnän heti, etten ole elokuva-asiantuntija, vaan kuvailen näkemääni vain mutu-tuntumalta. Kuvauksen perusteella en olisi ehkä lähtenyt koko elokuvaa katsomaan, mutta minun on oikeastaan tämän projektini puolesta vähän pakko tutustua kaikkeen tšekkiläiseen. Elokuva nimittäin yhdistelee animaatiota, live-actionia, piirrettyjä maisemia sekä varsin räiskyvää värien käyttöä. Zeman edustaa Turun elokuvakerhon esittelytestin mukaan cinéma fantastique'ia, minkä kyllä hyvin uskon ihan amatöörinä ja katsomiskokemuksen perusteella.

No kannattiko? Kaikesta huolimatta kannatti.Nykykatsojalle jotkut kohtaukset olivat ehkä vähän laahaavia, tämä elokuvahan on valmistunut vuonna 1961. Silti elokuva piti otteessaan. Siinä oli ironiaa, joka avautuu yhä tänäkin päivänä, kuten "diplomatian kieli", joka on pelkkää epäselvää ääntelyä. Kuun asukkaalle annettu kuva sivistyneestä elämästä Maassa puolestaan näyttäytyy todellisuudessa kaikkea muuta kuin sivistyneeltä - erityisesti Eurooppa saa piikittelystä osansa. Absurdius on viety pitkälle, mikä on koko tarinan kantava voima.

Tehokeinoilla leikittely vaikutti minusta yllättävän modernilta. Tietysti tekniikka on vanhaa, mutta käyttötapa ja ajatus niiden takana on varsin luovaa ja pitkälle harkittua. Vaikka erilaisia tekniikoita lätkitään katsojan eteen runsaalla kädellä, elokuvassa on silti kantava ajatus, se kuuluisa punainen lanka. Katsojana ymmärrän, mihin tekijä pyrkii. Samaa en voi sanoa kaikkien nykytekijöiden elokuvista,  usein on vain lumouduttu tekniikan antamista mahdollisuuksista ja unohdettu se kaikista tärkein: mitä minä haluan tällä sanoa.

Tarinan opetus on, että kannattaa joskus mennä katsomaan sellaisiakin elokuvia, mitä ei muuten kävisi katsomassa. Voi saada ajattelemisen aihetta, oppia jotakin uutta ja ainakin voi sanoa perustellun mielipiteensä, kun on elokuvan kerran itse nähnyt.

Tässä vielä kaikkitietävän Wikipedian artikkeli Münchhausenista.

 http://en.wikipedia.org/wiki/The_Fabulous_Baron_Munchausen

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

17. marraskuuta

Taas on samettivallankumouksen vuosipäivä. Viime viikolla leffateatterissa huomasin, että Helsingin Sanomat käyttää mainoksessaan kuvaa Havelista puhumassa Václavin aukiolla marraskuussa 1989. Jostakin syystä pikkuisen ärsyynnyn tästä. Ehkä pidän Havelia jonkinlaisena humanistien pyhimyksenä - luultavasti vieläpä ihan suotta. Hän oli hieno ihminen, jolla oli negatiivisetkin puolensa.

Muistan elävästi, kun tasan vuosi sitten bongailin Tšekin lippuja ratikoista Prahassa ja kävin illallisella lääkäripariskunnan luona Vinohradyssa. Siinä se vuosi taas vierähti, mutta onneksi on menty myös monessa asiassa eteenpäin.

Paitsi samettivallankumous, tapahtui tänään muutakin. Nimittäin se surullisenkuuluisa tšekkiläisten yliopistojen sulkeminen vuonna 1939. Natsihallinnon tekosia se, tietenkin. Tästä sitä artikkeliakin maaliskuuksi kirjoittelen. Tuo historian tapahtuma on näköjään sellainen, että se seuraa minua kaikkialle. Tajusin myös sen, että tämä päivä on jonkinlainen avainpäivä elämässäni, koska olen alkanut seurustella nykyisen mieheni kanssa myös 17.11. Tosin sentään vähän myöhemmin kuin vuonna 1939 tai 1989.

Olen saattanut tämän joskus ennenkin linkittää, mutta kertaus on opintojen äiti.

 http://www.youtube.com/watch?v=f2fGdV43hhk&feature=youtu.be

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Artikkelia suurin siveltimenvedoin

Artikkelisuunnitelmani tuli valituksi maailman ensimmäiseen globaaliin kirjetutkimuskonferenssiin, joka pidetään kuin kohtaloni sinetöiden Prahassa maaliskuussa 2014. Kerrankin syytä onnitella vähän itseään. Artikkelini aihe on kirjoittaminen sensuurin alla, materiaalina käytän Sachsenhausenista lähetettyjä kirjeitä.

Tällä hetkellä olen siinä hauskassa vaiheessa, kun kirjoittelen laajoin sanankääntein ja piirtelen niinikään laajoin siveltimenvedoin suuria linjoja. On ranskalaista viivaa, sitaattia, alaotsikkoa, paljon kysymysmerkkejä ja vaillinaisia lauseita. Pöytä täynnä kirjoja ja papereita, koneelle tallennettu kiinnostavia omaa aihetta tai metodia sivuavia tutkimuksia.

Vaan annapa olla, kun tästä mylläkästä pitäisi ruveta laatimaan järkeviä asiakokonaisuuksia. Saati kun ne kokonaisuudet pitäisi saada suurin piirtein luettavaan ja ymmärrettävään muotoon. Sitten on hauska osa ohi ja manailu alkaa. Mutta eipä huolehdita vielä siitä. Jonkinlainen versio pitäisi saada tutkijaseminaarin palautekierrokselle aikaan joulukuun alkuun mennessä. Olen nopea kirjoittaja, kun tiedän, mitä kirjoitan. Tähän ominaisuuteeni panen nytkin toivoni.

Kokonaisen kuukauden podin keuhkoputkentulehdusta, tämä viikko on ollut ensimmäinen suurin piirtein normaali. Yskimisestä on vielä lihaskipuja, tosin. Tuntuu kuitenkin, että elämä jatkuu taas. Toivoakseni myös energiat löytyvät tuon edellä mainitun artikkelin kirjoittamiseen. Lisäksi täytyisi väsätä nopeasti yksi rahoitushakemus. No, kyllä kaikkeen löytyy aikaa ja energiaa, kun oikein kovasti niin haluaa.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Kuva netin syövereistä

En muista, milloin olisin ollut viimeksi näin kipeä! Olen köhinyt jo neljättä viikkoa. Lokakuu meni kuin huomaamatta tähän sairasteluun, yhtäkkiä huomasin, että nyt on jo marraskuu.

Milloin energiavarat ovat sallineet, olen laatinut hakemistoa Sachsenhausen-kirjeistä, joita tutkin. Saan tuon homman luultavasti valmiiksi ensi viikolla. Tosin kun on kipeä, ei aina oikein uskalla paljon ennustella tekemisiään. Toisaalta on vapauttavaakin ajatella, että tekee sen minkä pystyy ja jaksaa eikä puske itseään liian tiukille.

Tällainen kiinnostava kuva löytyi netin uumenista:

http://cdn.theatlantic.com/static/infocus/ww2_2/s_w35_90318039.jpg

maanantai 21. lokakuuta 2013

Keskisormi pystyssä Prahan linnaa kohti

Taiteilija sai tarpeekseen presidentti Zemanista ja laittoi tällaisen keskisormi-taideteoksen kellumaan jokeen ja osoittamaan Prahan linnaa kohti.

http://www.bbc.co.uk/news/world-europe-24607870

Samalla voisin hiukan valittaa siitä, että monesti suomalainen media käyttää ko. rakennuksesta nimeä Tšekin presidentinlinna. Se ei ole mikään presidentinlinna, vaan se on PRAHAN LINNA!

Eipä mulla tänään muuta.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Törmäsinpä slovakkiin Porvoossa

Syysloma mennyt "mukavasti" yskiessä. Perusflunssa jatkui sujuvasti keuhkoputkentulehduksella, nyt odottelen antibioottien vaikutusta. Sentään pikkureissun sain tehtyä täällä kotimaan kamaralla, Porvooseen, juuri siinä välissä, kun luulin, että tauti alkaa olla taaksejäänyttä elämää. Kivoja putiikkeja ja kahviloita siellä Porvoossa, joskus ei tarvitse lähteä kauaskaan saadakseen kivoja kokemuksia.


Tämän kyseisen Cellar Cafén vieraskirjassa törmäsin tällaiseen sanailuun. Jotenkin tutunkuuloista. Pakko ottaa kuva, kun oli taas niin blogiainesta!


Mutta kyllä minä siihen Albrightin kirjaankin vielä blogissa pureudun, kun tässä vain saisi yskimisen loppumaan ja toipumisen alkamaan! On se kauheaa, miten sairastameinen vie kaikki voimat, jopa voiman ajatella yhtään mitään!



sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Voi Škoda!

Heräsin tänä aamuna aikaisin, jotta pääsisin varmasti hyötymään Moral-korunvalmistajan alennuskampanjasta. Sainkin sieltä parit kivat joululahjat ja ja yhden lahjan itselleni. Kampanjan avautumista odotellessani selailin Facebookia. Siellä oli tänä aamuna keskustelua Škoda-auton nimestä ja logosta.

Olen aiemminkin tässä blogissa maininnut, että Škoda on saanut nimensä böömiläisen insinöörn Emil von Škodan mukaan. Nimi merkitsee harmia, vahinkoa, tässä kertauksena taas todettakoon.

Mutta entä se logo? Olin aina pitänyt itsestään selvänä, että kyseessä on lintuaihe, mutta Helsingin Sanomien Torsti tietää -palstan mukaan se onkin saanut inspiraationsa intiaanipäähineestä ja nuolesta. Tähän puolestaan olisi idea tullut firman johtajiston jäsenen intiaanipalvelijasta. Tietoa eivät kuitenkaan yhtiön arkistot vahvista. Kiinnostava tarina silti.

http://www.hs.fi/sunnuntai/a1360987738975

Kuva haettu täältä: http://www.briskoda.net/forums/topic/260868-new-updates-for-fabia-2013-mk2/



sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Mieletön elokuu

Elokuvalinjalla mennään tässä blogissa taas. Monet kerrat olen aikonut kommentoida lukemaani kirjallisuutta, mutta vielä en ole saanut sitä itsestäni irti. Ajan kanssa, ajan kanssa...

Tulin juuri katsomassa elokuvan Mieletön elokuu, joka kertoo vuoden 1962 sosialistisesta nuorisofestivaalista. Itse tulin tietoiseksi koko tapahtumasta vasta noin vuosi sitten, kun sen 50-vuotispäivää muisteltiin lehdissä. Jotenkin tuli kummallinen olo, kun huomasin, että tällainenkin tapahtuma on Suomessa ollut, enkä minä ole tiennyt asiasta mitään.

Itse elokuva oli ihan katsoimen arvoinen, erityisesti Kati Outisen näyttelijäsuorituksen takia. Pidin tietysti myös elokuvan Tšekkoslovakia-yhteydestä, sillä selvänäkijä-hattukauppiaan (eli Outisen) vanha rakkaus, Jan, saapuu prahalaisen Zmrzlina-jazzbändin mukana pitkästä aikaa Helsinkiin. Janin elämäntarina soljahtaa mukavan luontevasti Tšekkoslovakian historiaan, ja tätä pidin yhtenä parhaimpana juonenkuljetuksena. Itse asiassa sen tarinan olisin pikemminkin halunnut katsoa, edes takaumina 30-luvulle ja sota-aikaan.

Ehkä Mielettömän elokuun alkuidea on luoda tarina nuorisofestivaalin ympärille ja samalla on pikkuisen sokeuduttu muille mahdollisuuksille, miten asetelmaa olisi voinut käyttää. Itse festivaalihumua  näytetään runsaasti, ehkä vähempikin olisi riittänyt ja tilaa olisi voitu antaa tarinan eri puolille.

Todella harvoin tällaista suomalais-tšekkiläistä yhteistyötä kuitenkaan pääsee näkemään, joten siinä mielessä filmi on sopiva, ja erityisesti suosittelisin sitä kaikille kylmän sodan "ystäville".

http://www.suomileffa.fi/leffat/leffat/mieletoen-elokuu/

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Kauppa pääkadulla

Katsoin viime viikolla päättyneelle Holocaust-kurssille elokuvan nimeltä Obchod na korze (eng. The Shop on Main Street), eli Kauppa pääkadulla. Huolimatta siitä, että dvd-kotelon kannessa väitetään tämän pätkän olevan "tšekkielokuvan kulta-ajalta", on kyseessä kuitenkin slovakiankielinen elokuva. Barrandovin studiot sen ovat tuottaneet, joten tšekkejäkin tässä lienee tarvittu.

Pidin elokuvasta paljon, vaikka se olikin hieman vanhahtava, jopa 60-luvun elokuvaksi. Omchod na korze on elokuva slovakialaisesta pariskunnasta, jonka sukulainen on natsimielinen ja järjestää miehelle työn ns. arjalaisena valvojana juutalaisen omistamaan liikkeeseen. Miehen työtilanne on nykyisellään huono, joten hänen on vähän pakko ottaa työ vastaan.

Asetelma on taas kerran epätoivoisen hupaisa. Varsinkin kun nykynäkökulmasta tiedämme, etteivät natsit pitäneet slaaveja paljon juutalaisia korkea-arvoisampina. Lisäksi kauppa, johon päähenkilö päätyy arjalaiseksi valvojaksi, on ikivanhan juutalaismummon omistama nappikauppa. Ja nappikauppaa siellä käydäänkin, ihan sanan jokaisessa merkityksessä. Mummon sukulaiset ja muu juutalaisyhteisö maksaa arjalaiselle valvojalle vaivihkaa palkkaa siitä, että tämä pitää huolta mummosta.

Elokuvan loppupuolella vääjäämätön alkaatapahtua: juutalaisten junakuljetukset. Mielestäni elokuvan vaikuttavin hetki on se, kun natsit luettelevat kunkin juutalaisen nimeltä heitä junaan lastatessaan. Tämä nimenhuuto on loppukohtauksen taustaääntä liki katkeraan loppuun asti.

Itse loppu oli ehkä liian melodramaattinen ja osoitteleva, mutta tässä varmaan aika on muokannut ihmisten makua ja opettanut meidät ymmärtämään asioita vähemmälläkin näyttämisell ja alleviivaamisella. Muissakin osissa elokuvaa tapahtui hetkittäin liiallista pitkittämistä, paljon vähempikin osoittaminen olisi riittänyt ihmisten välisten suhteiden ja erilaisten mielentilojen kuvaamiseen. Tästä huolimatta elokuva oli varsin hyvä kokonaisuus ja näkemisen arvoinen.

Alla vielä linkki Wikipedia-artikkeliin, joka sitten muuten paljastaa loppukohtauksen...

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Shop_on_Main_Street


sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Ensimmäistä kertaa kansallisarkistossa

Tšekin kansallisarkistossa olen tietysti käynyt usein, kuten blogin pitkäaikaisimmat lukijat varsin hyvin tietävät. Viikko sitten kävin kuitenkin ekaa kertaa Suomen kansallisarkistossa, joten olen taas yhden kokemuksen rikkaampi.

Etsin tietoa Zátopekien Suomen-vierailuista, mutta tulos jäi laihaksi, suorastaan nollatulokseksi. Mutta ei se mitään, joskus nollatulostenkin kautta pääsee pienimuotoiseen seikkailuun. Lisäksi lähdin reissulle sillä mielellä, että vietän vain kivan päivän Helsingissä, mikä toteutuikin. Tuli ehkä shoppailtua enemmän kuin laki sallii. Mikä siinä onkin, että kun lähtee vähän omasta arjestaan irti, tulee myös löytäneeksi kivoja vaatteita? Vaan annapa olla, jos on pakko löytää jotakin, yritys on suorilla jo tuhoon tuomittu.






Mitä itse kansallisarkistoon tulee, jäi minulle itse rakennuksesta hieman ristiriitainen tunne. Se on vanha ja arvokas, mutta uudistuksissa olisi voinut vanhaa kunnioittaa vähän enemmän. Oli 70-luvun keinonahkasohvia ja 80-luvun wc-koppeja. Jotenkin itse rakennus ei päässyt ihan oikeuksiinsa tuon sekavan vaikutelman takia. Ehkä valaistuksellakin olisi voinut parantaa vaikutelmaa, ainakin koristemaalaukset seinillä olisivat erottuneet paremmin. Tosin en jaksanut käydä näyttelytiloissa, joten en tiedä, miltä siellä näyttää.

Toisaalta palvelu on Prahan vastaavaan paikkaan verrattuna nopeampaa ja varmempaa, eikä tarvitse tilata monia viikkoja etukäteen. 

Olisi minulla kirjoitettavaa mm. Madeleine Albrightin kirjasta nimeltä Prague Winter, mutta pitää antaa vielä ajatusten hautua. Lisäksi ajattelin katsoa piakkoin taas yhden tšekkielokuvan, josta varmaan kirjoittelen tänne myös, kunhan ehdin.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Paha juttu!

Onhan tämä teos ennenkin blogissani esitelty, mutta kun näin sen livenä viime kuun lopulla Turun taidemuseossa, niin onhan se laitettava tänne kertauksena uudstaan. Kyseessä on siis Harro Koskisen teos Paha juttu. Mielenkiintoiseksi teoksen tekee sen tekoaika, vuonna 1968, mutta ennen elokuuta.






Laitetaan tähän nyt samaa kauppaa myös Koskisen pari muutakin työtä: Suomi palaa ja Suomi murenee.



sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Täytyy auttaa toisiamme

Viime viikolla tulin katsoneeksi Holokaust-kurssille elokuvan, jonka englanninkielinen nimi on Divided We Fall, tšekinkielinen nimi taas Musíme sí pomáhat, eli "meidän täytyy auttaa toisiamme. Se on kertomus Josefista ja Mariesta - lapsestakin - mutta ennen kaikkea se on kertomus enemmän tai vähemmän sodan sotkemista ystävyyssuhteista.

Pariskunnalla on tšekinsaksalainen ystävä, Horst, joka tekee yhteistyötä natsihallinnon kanssa. Jo elokuvan alussa tunnelma Josefin, Marien ja Horstin välillä on jännittynyt, mutta tilannetta ei ainakaan paranna se, kun keskitysleiriltä palannut entinen juutalainen naapuri, nuori David, ilmestyy kadulle siinä toivossa, että naapurit häntä auttaisivat. Josef ja Marie päätyvätkin sitten erinäisten sattumusten jälkeen auttamaan häntä.

Peittääkseen salaisuutta, Davidia kellarissa (Davidia, jonka patjan yläpuolella roikkuu puolikas porsas) Josef joutuu ryhtymään yhteistyöhön miehittäjien kanssa. Koko ajan ollaan veitsen terällä ja paranoidinen tunnelma sen kun tiivistyy. Katsojakin välillä sotkeutuu siinä, että kuka tietää ja mitä, kuka ei ole näkevinään ja kuka ei oikeasti näe. Luultavasti tämä efekti on tehty aivan tarkoituksella, sillä uskon juuri tuollaisen paranoian olevan tyypillistä totalitaarisen hallinnon alla eläessä.

Kun neuvostojoukot saapuvat "vapauttamaan" maata, asiat kääntyvät aivan päälaelleen. Se, mitä on yritetty peitellä, täytyy nyt paljastaa, joudutaan keksimään uusia valheita, jotta taas selvittäisiin. Täytyy selvitä naapureiden vihasta, joka ei kohdistukaan enää juutalaisiin, vaan natsien kanssa yhteistyötä tehneisiin sekä saksalaisiin noin yleisimmin. Jokainen on toiminut natsiaikana tyhmästi, tavalla tai toisella, joten lopussa ystävyys punnitaan.

Täytyy sanoa, että elokuvan loppu on varsin hyvä, sitä ei pysty mitenkään arvaamaan ennakolta. Aiemminkin olen huomannut, että tšekit ovat yllättävien loppuratkaisujen mestareita. Toki jäin sitä vähän pohtimaan, että sattuman merkitys oli loppuratkaisussa suuri, mutta toisaalta niinhän se elämässä aina on. Joskus tulee hyviä ja joskus huonoja sattumia.

Ainoa asia, joka jäi minua hiukan häiritsemään, oli se, että miksi Josef ja Marie sietivät Horstia ystävänään, tämä kun oli varsin epämiellyttävä hahmo.  Tätä suhdetta ei motivoitu elokuvan alussa, eikä siihen mielestäni tullut selkoa myöhemminkään. Toisaalta, ehkä sattumalla tässäkin sormensa pelissä, ovathan monetkin ystävyyssuhteet varsin epätodennäköisiä, mutta joku niitä vaan kantaa.

Suomessa tätä elokuvaa ei taida olla saatavilla. Korjatkaa, jos olen väärässä. Jos elokuvalla on suomenkielinen nimi, olisin siitäkin kovin kiinnostunut. Joka tapauksessa, jos sinä, hyvä lukija, satut saamaan tämän filmin käsiisi, suosittelen sitä lämpimästi. Youtubessa siitä on varsin vähän näytillä, mutta traileri nyt kuitenkin.

http://www.youtube.com/watch?v=XAYjBHUIS7A


perjantai 23. elokuuta 2013

Kun beatlemania tuhottiin

Joskus sattuu niinkin, että kaksi aivan satunnaista uutista muodostavat yhteyden, mutta vain minun päässäni. Tällä viikolla kävi niin, kun ensin havahduin siihen, että 21.8. tuli tasan 45 vuotta Prahan kevään lopusta ja neuvostopanssareista. Sitten näin uutisen, että Beatlesin Yeah, yeah, yeah täytti 23.8. viisikymmentä vuotta. Olen vielä sattumalta käyttänyt sitä juuri "taustamusiikkina" omassa tekstissäni ihan just viime viikkoina.

Eli siinä meni beatlemania ja tietysti vähän muutakin, kun ihmiskasvoinen sosialismi tuhottiin. Voin vain arvailla, kuinka paljon nuorisokulttuuria hävisi tuossa rytäkässä. Tosin prahalainen ohjaajani, professori Novotný oli sitä mieltä, että ihan hyvä, ettei hänen rokkibändistään ole jäänyt yhden yhtä äänitettä eikä valokuvaa todisteeksi jälkimaailmalle...

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Schindlerin kaltaiseksi?

Holokaust-kurssi on edennyt puoliväliin saakka. Tämän viikon luennossa professori Kenez puhui pitkät pätkät kuuluisimmasta sudeettisaksalaisesta, Oskar Schindleristä. Hän sanoi, että moni haluaisi olla Schindlerin kaltainen sankari. Mutta mitä se vaatisi ihmiseltä?

Kenezin mukaan se vaatisi luonnetta, joka rakastaa kaikkia ihmisiä, joskus jopa liikaa. (Esim. Schindlerillä rakastajattaria.) Schindlerin kaltainen ihminen ei osaa nähdä ketään ihmistä alempi- tai ylempiarvoisena suhteessa toisiin. Hän oli tunnettu siitä, että jutteli esimerkiksi puolalaisten taksikuskien kanssa, mitä kunnon saksalainen ei tietenkään tehnyt.

Toisekseen Schindler ei toiminut edellytetyllä tavalla. Hän oli aina ulkopuolinen eikä hän siten myöskään peilannut itseään ja toimintaansa muihin ihmisiin. Muistan lukeneeni Schindlerin lista -kirjasta, että häntä pidettiin muiden saksalaisten keskuudessa vähän omalaatuisena, mutta se selitettiin sudeettisaksalaisella, eli lähestulkoon slaavilaisella taustalla. Siksi hänelle ehkä annettiinkin enemmän liikkumavaraa natsi-piireissä, minkä hän päätti käyttää bluffaamalla oikein kunnolla...

Tällä viikolla olenkin sitten kovasti pohtinut, millainen on "hyvä ihminen". Mahdanko vastausta koskaan löytää?


lauantai 10. elokuuta 2013

Kirjoittaminen ja tutkiminen - molemmat pohdintoja täynnä

On taas niitä päiviä, kun tekstiä pitäisi syntyä edes vähän, mutta eipä vaan synny. Ajatukset harhailevat erilaisilla nettisivuilla, välillä silmät eksyvät Primo Levin kirjaan nimeltä Hukkuneet ja pelastuneet. On muuten sivumennen sanoen selkeää ja rehellistä tekstiä holokaustista. Harvoin saa lukea vaikeasta aiheesta näin kirkasta tekstiä, yleensä se kaikista hankalin kohta pyritään verhoamaan kukkaiskieleen, mutta Levi ei siihen sorru, vaan kirjoittaa asiat juuri niin kuin ne hänen näkökulmastaan ovat.

Mutta oikeastaan minut innosti bloggaamaan tämä artikkeli:

http://www.aka.fi/fi/A/Suomen-Akatemia/Mediapalvelut/Ajankohtaiset-uutiset/Historiaa-ja-feminismia--millaista-on-tutkijan-etiikka/

Tässä on taas virkistävän selkeää ajattelua, vaikken ole tässä vaiheessa ihan varma, voiko tutkija noin aktiivisesti puolustaa valitsemaansa asiaa. Toki objektiivisuuskin on illuusio, jos sen kuvitellaan täydellistä olevan. Tätä täytynee miettiä.

Mutta artikkelin loppupuolella on kiinnostava ajatus; nimittäin se, että kun kirjoittaa oikeista ihmisistä fiktiota, täytyy harkita, millaisen kuvan luo, vaikka onkin toki kirjailijan vapaus. Samalla lailla kirjoittajan mukaan täytyy mös tutkijan harkita, onko jonkin tietyn asian mainitseminen tärkeää kokonaisuuden kannalta vai ei. Juuri näiden asioiden kanssa tässä kamppailen, varsinkin, kun sama tšekkisuvun kirjeenvaihto on materiaalinani niin tutkimuksessa kuin romaanissani.

Vaikken kirjoita julkisuuden henkilöistä, ja voisin siten luoda hahmoista ihan millaiset tahansa, tuntuisi silti pahalta tehdä niin. Kun katselee vanhoja kirjeitä, jotka ovat osa kerran eläneiden elämää, tietää, että he ansaitsevat reilun ja enemmänkin kuin reilun kohtelun.



sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Laulu kertoo tien

Taas kerran on Sukututkijan loppuvuosi -blogi innoittanut minua. Siellä mainostettiin Courseran järjestämää kurssia nimeltä Holocaust, jonka tarjoaa ilmaiseksi Kalifornian yliopisto Santa Cruzista. Tämä on minulle ensikosketus tämän tapaiseen verkko-opiskeluun, jossa ryhmä on kaikkialta maailmasta ja luennotkin ovat videoina netistä katseltavissa.

Kurssia on nyt käyty viikko (9 jäljellä) ja paljon on mennyt aikaa siihen, että olen yrittänyt selvitellä, mistä mitäkin materiaalia saa (Courseran periaate on, että materiaali pitäisi tarjota ja sen pitäisi olla ilmaista) ja mikä on pakollista mikä taas vapaaehtoista luettavaa ja katsottavaa. Jos kaiken tekee mitä tarjotaan, saa opiskella aamusta iltaan joka ikinen päivä. Niin en kuitenkaan aio toimia, vaan poimia itseäni kiinnostavia juttuja. En nimittäin ota tätä kurssia erityisen vakavasti, vaan teen sen lähinnä kokemuksen kannalta.

Yllättävän paljon ihmiset valittavat ja käyttävät aikaansa valitusviestien kirjoittamiseen, jos käyttäisivät senkin ajan ratkaisun etsimiseen ja lukemiseen, olisi opiskelu varmasti mukavampaa. En tietenkään tarkoita, etteikö saisi epäkohdista sanoa, niin pitääkin tehdä, mutta yritän olla lukematta kurssin keskustelupalstalla tiettyjä ketjuja, kun siellä vaan intetään ja väitellään siitä, mikä on huonosti kenenkin mielestä.

Itse luennot ovat teknisistä ongelmista huolimatta hyviä, professorit Peter Kenez ja Murray Baumgarten ovat aivan loistavia. Ensimmäinen on historian professori ja jälkimmäinen kirjallisuuden, molemmilla on juutalaisemigranttitausta. Vaikka tiedän melko paljon Euroopan historiasta ja juutalaistenkin historiasta, silti olen jo muutamalta ensimmäiseltä luennolta oppinut uutta.

Minulle on jotenkin jäänyt koulun historiasta hyvin katkonainen kuva asioista, ikään kuin aikakaudet olisivat itsenäisiä palasia, vaikka todellisuudessa ne ovat vain meidän ihmisten keksimiä nimiä. Näiden kahden professorin ansiosta olen alkanut paremmin ymmärtää, miten eri aatevirtaukset ovat vaikuttaneet ja miten vaikutus on sitten johtanut vuosisatojen aikana tiettyihin tuloksiin. Esimerkiksi valistuksen aika avasi myös juutalaisille mahdollisuudet harjoittaa laajemmin erilaisia ammatteja, mikä johti heidän menestymiseensä ja sen myötä kateuden kohteeksi.

Vaikka kurssin aihe on melko herkkä, keskustelu on pysynyt tähän asti lähes poikkeuksetta asiallisena. On tietysti selvää, että holokaust-kurssille änkeää aina joku trolli, mutta homma on kuitenkin pysynyt aisoissa, kun suurin osa ymmärtää jättää provosoivat viestit huomiotta. Ei tietenkään pidä vielä nuolaista...


Minulle oli tietysti mielenkiintoista, että aivan ensimmäisellä luennolla professori Baumgarten viittasi tšekkiläiseen emigranttikirjailijaan, Josef Škvoreckýyn. Kun natsit kielsivät jazzin läntisenä, dekadenttina  rappiomusiikkina, oli Škvorecký sanonut: "Laulu, jonka muistan, kertoo minulle tien, mitä kulkea."

Tätä jäin oikein pohtimaan. Mikä laulu tai mitkä laulut näyttävät minulle tietä?

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Hajanainen politiikka-ajatus

Tänään oli Hesarin pääkirjoitussivulla juttua Tšekin poliittisesta kuohunnasta. Presidentti Zeman käyttää nyt poliittista jupakkaa hyväkseen ja koettelee valtaoikeuksiensa rajoja. Vallassa on jonkinlainen virkamieshallitus, mikä ei itsessään ole paha asia. Skandaalien takia on hankala muodostaa hallitusta, joka nauttisi parlamentin luottamusta.

Tämä saa miettimään, miten herkkä ja hauras asia demokratia on. Jos korruptiolla on vuosisataiset perinteet, ei sitä niin vain kitketä. Tässä oikein rupeaa miettimään, että miten harvoin demokratia toimii niin kuin pitäisi. Tajuaa oikein, miten vaarallista on olla piittaamatta yhteisistä asioista.

Usein olen tšekkien kanssa keskustellessani törmännyt sellaiseenkin ajatteluun, että ei vaikuttamismahdollisuutta edes kaivata, ja samettivallankumouksen ainoa oikea hyöty oli vapaus matkustaa minne haluaa. Tätä asiaa olen monesti pyörittänyt päässäni ja miettinyt, miksi näin on, ja miksi kaikki aina kulminoituu siihen matkustamiseen. Mitä iloa on matkustelusta, jos kaikki muut asiat ovat päin p:tä?

Toki on myös niitä, jotka todella haluavat vaalia demokratiaa, ja sellaisiin ihmisiin minä panen toivoni - joka maassa.

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Huippunopea Emil-juna

Skodan uusin veturi on nimetty Emil Zátopekiksi, juoksijalegendan mukaan. Taidettiinpa Emiliä itseäänkin nimittää aikanaan veturiksi. Ohessa linkki, jonka takaa löytyy video Danasta vihkimässä veturia käyttöön. Harmillisesti vain Olympia-natsit pakottivat ottamaan rengassymbolit pois... Joskus tuntuu, että antaisivat nyt vain olla, hellittäisivät hetkeksi.

http://ekonomika.idnes.cz/plzenska-skoda-porusila-prava-na-olympijsky-symbol-fyg-/eko-doprava.aspx?c=A130627_144646_eko-doprava_fih

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Unijazzia, aivojen sulamista ja kaikkea muutakin

Tänään kävin Prahan pedagogisessa museossa. Tarkoitukseni oli vähän tiedustella vinkkejä tiedonhakuun, huolimatta siitä, että minua oli varoitettu sanoen, että jos ei pääse kioskille töihin, niin ainakin pääsee Prahan pedagogiseen museoon. Päätin lähteä reippain mielin selvittämään väitteen paikkansapitävyyttä ihan paikan päälle.

Museo itsessään oli ihan kiinnostava, luonnollisesti paljon oli esillä Comeniusta käsittelevää materiaalia ja mukaan tarttui pari ko. herrasta kertovaa kirjaakin. En ollut tiennytkään, miten moderni ajattelija Comenius on ollut pedagogiikan suhteen. Hänen mielestään esimerkiksi opinnot kuuluvat kaikille taustatekijöistä, sukupuolesta tms. riippumatta. Myös eteneminen konkretiasta abstraktiin ja tutusta tuntemattomaan on hänen pedagogiikkansa mukaista. Aikanaan tosi mullistavaa, ja ilmeiseti Comeniuksen ideaaleja tavoitellaan yhä tänäkin päivänä.

No, sitten tuli tiedustelun aika. Jollakin ihmeen konstilla ylitin itseni ja sain tiedusteltua tšekiksi, että kukahan tietäisi tästä ja tästä asiasta. Sain puhelinnumeron ja vakuuttelun, että tuossa numerossa puhutaan englantia. En ole vielä ehtinyt soittaa, mutta yritän tällä viikolla vielä sen tehdä. En osaa sanoa, onko henkilökunta kioskimyyjää surkeampaa, mutta hyvin ystävällisiä he ainakin olivat, että sikäli pisteet heille.

Seuraavaksi oli ohjelmassa kahvittelua ja kakunsyöntiä herra Vojmír Srdečnýn kanssa, josta olen ennenkin kirjoitellut. Hän in siis Sachsenhausenista selvinnyt, yhä urheiluterapiatyötä tekevä 94-vuotias seniorikansalainen. Sain häneltä lahjaksi upouuden dokumenttivideon 17.11.1939:n tapahtumista sekä muutamia artikkeleita. Lisäksi sain katsella hänen kirjeitään Sachsenhausenista ja hän lupasi kaivella niitä lisää. Hän kiertää kouluissa myös puhumassa siitä, mitä on olla keskitysleirillä.

Päivän kruunasi elämäni ensimmäinen vierailuni Unijazzissa. Kyseessä on vanha, aito underground-kahvila, joka on tehty kerrostaloasuntoon. Yhä täytyy soittaa ovikelloa sisään päästäkseen. Tässä muutamia kuvia.

Maan ensimmäinen presidentti, kommunistilehden vuosikertoja ja teddykarhu sulassa sovussa

Paikan omistajaakin helle väsyttää.

Nyt kun vielä tämä 34 asteen helle laantusisi, niin olisi hyvä, mutta huomiseksi on ennustettu samanlaista... Olo on vielä siedettävä, mutta saapa nähdä, kuinka kauan.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Räppiä sunnuntaiaamun piristykseksi

On todella harvinaista, että saisin nukuttua kunnolla öisin. Yleensä herään 1-2 kertaa joka yö, välillä useamminkin. Viime yö oli sellainen, että uneni oli syvää ja rauhallista, en herännyt kertaakaan. Kunnes... meidän kapealle ja aina hiljaiselle kadulle parkkeerasi kurja teinikosla ja rupesi huudattamaan tšekkiläistä räppiä nupit kaakossa... Huudatettuaan aikansa autonromu häipyi jonnekin. Kello oli 6.38.

Niinpä tuli sitten kuitattua univelkoja vasta alkuillasta ja nyt ei väsytä vieläkään yhtään... Sellaista se on, kiitos pojille tästä sunnuntaista! No, onneksi päivä oli kaunis ja lämmin. Tässä muutamia kuvia matkan varrelta.

Kansallisteatterin edestä
Näkymä kukkulalta

Kasvitieteellisestä puutarhasta

Kasvitieteellisestä puutarhasta


Lehmus kasvitieteellisestä puutarhasta. Nuo pallukkamaiset kukinnot ovat kuvan pointti, sillä ne ovat usein kuvattu aihe tšekkiläisessä  art nouveaussa.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Palautepäivä Pilsenissä

Olipa todella hyvä palautesessio amerikkalaisen mentorini kanssa Pilsenissä tänään. Tuntuu, että monet kirjoittamisen tukkeet edes pikkuisen aukesivat. Vaikka kritiikki oli välillä hyvinkin kohtikäyvää, ymmärsin sen merkityksen ja oikeassahan Brad on epäkohtia osoittaessaan. Ja sitten onneksi joukossa on niitä hyviäkin oivalluksia, joista saa kiitosta. Tällaista on ruoka pystybaarissa Länsi-Böömissä. Käytännössä tuo on pyttipannua, jossa hapankaalia. Ihan syötävää.


Jotenkin alkaa myös arvostaa suomalaisia - joskin kalliita - junia. Kun on tunnin istunut ahtaassa kupéssa kahden erittäin huonostikäyttäytyvän pikkulapsen kanssa, joiden äiti ei tehnyt asialle mitään, ymmärtää, miksi junissa tarvitaan leikkivaunuja.

Tässä nappaus Prahan päärautatieasemalta.



torstai 13. kesäkuuta 2013

Tulvasuojia

Mennäänpä kuvalinjalla tänäänkin. Näin niiltä tulvilta suojaudutaan. Vltavan rannalla on yhä katuja suljettu, palokunta ja poliisi pyörii tärkeän näköisenä ympäriinsä, eikä tulvavalleja ja hiekkasäkkejä ole viety kaikkialta pois. Jos satutte Prahassa olemaan, niin jättäkää hiekkasäkit rauhaan ja ostakaa matkamuistot kaupoista! Turisteista ei nimittäin tunnu olevan muuta kuin harmia, joten yritetään nyt ellää immeisiks, piästään helepommalla.


Alimmaisessa kuvassa näkyy vielä ehkä jotenkuten se, miten korkealle vesi nousi.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Asumisen esittelyä ja Vltavan pintaa

Väsyttää niin vietävästi, mutta veri vetää bloggaamaan ja jakamaan kokemuksiaan. Tässä siis kuvia vuokraamastani asunnosta. Yritin saada bed and breakfastia yhdestä suositellusta paikasta, mutta siellä oli täyttä. Sen sijaan vuokrasivat minulle poikansa asunnon tarvitsemikseni päiviksi. Poika töissä Kanadassa tällä hetkellä.





Joo tiedän, eivät ole mitään varsinaisia asuntoesittelykuvia, mutta saa niistä jotakin käsitystä. Pidän siitä, että vaatteet saa tuulettumaan makuuhuoneen ikkunalle, mutta siitä en pidä, että makuuhuoneeseen näkee suoraan vastapäisestä talosta. Verhotkin ovat tummat ja mieluusti nukkuisin verhot auki. Kuten huomaatte, sisustus on Ikeasta. Mutta mukava tässä on asustella, sijainti on ihan metroaseman vieressä, punaisella linjalla.

Ja kun kaikkia Prahan vesitilanne kuitenkin kiinnostaa, niin tässä kuva Kaarlen sillasta tältä illalta. Eipä täällä mitään hätää ole.


maanantai 10. kesäkuuta 2013

Sumuisessa Prahassa

Täällä rupeaa kaikki olemaan hyvin. Joitakin teitä on vielä poikki, ratikoita ohjattu eri reiteille ja maiseman on täyttänyt sumu. Ilma on kostea, ja rakennusten ylilämmittäminen tuo siihen ihan oman mausteensa. Olen hikoillut sisällä ja kastunut läpimäräksi ulkona, kun vettä tuli taivaan täydeltä, mutta kaupassakin piti käydä.

Katsotaanpa mitä huominen tuo tullessaan, kämpästä ainakin ottaa vähän kuvia ja ehkä vähän tutkailla tulvanjälkeistä Prahaa.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Näyttelyä kirjastossa ja lähtötohinaa

Turun kaupunginkirjastossa on vielä 16. päivään kesäkuuta asti näyttely romaniholokaustista, jossa on kehyskertomuksena slovakialaisen romanitytön tarina. Näyttely on kiinnostava, kannattaa käydä vilkaisemassa. Ainoat kritiikin paikat mielestäni ovat väärin kirjoitetut nimet (Moravia ja Bohemia, kun pitäisi olla Böömi ja Määri sekä Slovakian johtaja Tiso, eikä Tito) ja se, että Suomen romanien osuus jää hiukan irralliseksi. Suomen valtion harjoittamaa rasismia kyllä esitellään ansiokkasti, mutta asia jää roikkumaan ja katsojassa herää ehkä enemmän kysymyksiä kuin mitä hän saa vastauksia.Hyvä kuitenkin, että asia ylipäänsä on esillä!

Tässä pari pikaista räpsäystä ko. näyttelystä.


Tavaroiden kokoileminen on käynnissä, pyykkikone pyörii. Aamulla lähtee lento taas kerran kohti Prahaa... Sieltä kuulumisia sitten taas enemmän!

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Linkki tältä päivältä

Kun täällä blogissani nyt näköjään käydään - sattuneesta syystä - niin tässäpä linkkiä tämän päivän tulvimisesta. Lähinnä kai tuo video kiinnostava, jos ei kieli muuten taivu.

http://zpravy.ihned.cz/cesko/c1-59990760-povodne-v-cesku-dva-mrtvi-zvysena-hladina-rek

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Venäjän kielen asemasta ja tulvista

Olinpa viime perjantaina verkostoitumassa Oriveden opistolla. Tapasin myös yhteistyöyliopistoni ihmisiä, ja näyttää siltä, että tämän kuukauden Prahan-matkan kalenteri täyttyy taas kiinnostavista tapaamisista. Tapaamisen antia oli mm. huomata böömiläisten ja määriläisten tapa pitää toinen toisiaan puolittain eri kansoina, vähintäänkin eri heimoina. Mm. määriläiset saattavat aloittaa juomisen jo aikaisin aamulla, böömiläisille moinen olisi aivan liian dekadenttia - kuulemma...

Toinen kiinnostava juttu, jonka kuulin, oli venäjän kielen opiskelun uusi nousu Tšekissä. Ilmeisesti siellä on alettu ymmärtää ko. kielen kaupallinen merkitys. Hyvä niin.

Ja tässäpä kuvia Prahan ja Tšekin tulvista. Plzenissä ja Ustissa jo taloja veden vallassa, koko ensi viikoksi on luvattu sadetta. Minun lentoni on viikon päästä...

http://zpravy.idnes.cz/foto.aspx?r=domaci&c=A130602_014250_domaci_cen

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Ja matka jatkui Merikarvialle

Isoukkini Alexanderin jäljillä kävin viime keskiviikkona Merikarvian kunnantalolla. Vastaanotto oli ystävällinen ja avulias, joten asioiminen kyseisessä paikassa oli mukavaa. Sen sijaan kansakoulun vanhat arkistot olivat melkoisen sekavat, onneksi minulla oli ystävä mukana, joka auttoi papereiden läpikäymisessä, muuten en olisi yhdessä päivässä urakasta selvinnyt.

Kansioissa ei pääsääntöisesti ollut sitä mitä päällä luki, koulun johtokunnan pöytäkirjoja ei löytynyt, mutta sen sijaan valtava kasa sekalaisia kuitteja oli päätetty säilyttää. Ota näistä sitten selvää.  Mutta pääasia on, että Alexanderin nimi löytyi, joten sain virallisen vahvistuksen sille, että hän on Merikarvialla opettanut. Nimeä ei ollut taaskaan laitettu koulun päiväkirjaan, mutta se löytyi koulun tilikirjasta, menojen kohdalta. Olihan sijaisopelle palkkaakin pitänyt maksaa. Hyvä näinkin.

Jostakin syystä bloggeri kiukuttelee nyt eikä suostu lataamaan kuvia. Pitänee palata kuviin myöhemmin, toivottavasti suotuisampana ajankohtana.


lauantai 11. toukokuuta 2013

Sukututkimusta Mikkelin maakunta-arkistossa

Tämä pitkä viikonloppu on vierähtänyt Mikkelissä. On ollut todella rentouttavaa päästä vähän irti arjesta ja yhdistää minilomaan hiukan sukututkimusta. Kävin nimittäin Mikkelin maakunta-arkistossa tutkimassa Sortavalan seminaarin papereita. Siellä on opiskellut sekä isoukkini että isoenoni.


Sortavalan seminaaria pidettiin oikein lännen etuvartiona idän uhkaa vastaan. Sitä se ehkä olikin, ja onhan sen opettajakuntaan kuulunut mm. Fanni Luukkonen. Kuitenkin ko. seminaarista osallistui verraten vähän opiskelijoita kansalaissotaan ja vielä vähemmän lähti jääkäreiksi, vaikka tietysti jonkin verran sitäkin tapahtui. Ilmeisesti koulun henki on ollut suhteellisen maltillinen.


Löysin arvostelukirjasta vuodelta 1899 merkinnän isoukkini hospitanttina olosta. Siinä oli sikäli onnea matkassa, että kaikkia hospitantteja ei ole luetteloitu ennen kuin vasta 1900-luvun alussa, kun järjestelmää järkeistettiin. Myös isoenoni seminaaritodistukset sekä erikoistumistyön aihe ja arvosana löytyivät. Tämä lämmitti kovasti mieltä.

Kiinnostavaa oli myös havaita sattumalta selaillessani noita erikoistumistöitä, miten muutamalle sellaiselle oli käynyt 1940-luvulla niin, että työ oli tehty ja melkein viimeisteltykin, mutta jäänyt luovutetulle alueelle, esimerkiksi Sortavalan seminaarin asuntolaan. Tässä varmaan mikrohistoria ja makrohistoria lyövät kättä tai neuvostopanssarin rengas koskettaa Karjalan mutkaista tietä, tai jotakin sinne päin...

Mutta kielikuvat sikseen, tässä vielä kuvaa Sortavalan seminaarin ensimmäisistä opettajista. Vakuuttavan näköistä porukkaa, vai mitä?


sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Slovakia-näyttelystä palasia

Viimeinkin pääsen näihin kuviin. Jyväskylän yliopiston kirjastossa oli siis Slovakia-näyttely tänä keväänä, luultavimmin syystä, että slovakin kieltä voi Suomessa lukea vain ko. yliopistossa. Näyttelyn oli järjestänyt slovakin kielen oppiaine sekä Slovakian suurlähetystö.

Näyttelyssä ei esiintynyt lehmiä eikä kansallisromanttista taidetta, kuten Slovakia-näyttelyissä kuulemma usein esiintyy. Eräs ystäväni uhkasi soittaa suurlähetystöön, jos tässäkin näyttelyssä olisi lehmiä - onneksi ei ollut!

Kuvamateriaali oli minulle suhteellisen kiinnostavaa, mutta mietin, että kuinka paljon joku asiaan perehtymätön siitä saisi irti. Ehkä tällaisessa näyttelyssä muutenkin kannattaisi karsia informaation osuutta ja keskittyä vain muutamaan keskeiseen asiaan. Helpommin tietysti sanottu kuin tehty. Itseäni kiehtoo sellaiset näyttelyt, joista asioista ymmärtämätönkin saa jotakin.

No, tässä muutamia kuvavalintoja näyttelystä. Ajattelin, että postaan niitä myöhemmin lisää.






Bloggeri oli tänään todella hidas lataamaan kuvia, joten tämä saa tosiaankin riittää tältä päivältä. Kuvista huomaa, että Slovakia pyrkii esittelemään modernia yhteiskuntaansa, onhan sen maine maalaisidyllisenä maana melko vanhahtava. Itseänikin yllätti, miten paljon teollisuus siellä näkyy, olin kuvitellut maan olevan pelkkää kaunista maalaisidylliä.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

West Texasissa

Pitääpä jakaa täälläkin ja pistää itselle samalla linkki muistiin. Sen taannoisen lannoitetehtaan räjähdys Westissä, Texasissa, osui paikalliseen tšekkiyhteisöön. Se on aina hauskaa huomata, miten nuo siirtolaisyhteisöt pitävät yllä traditioitaan, kuten leivonnaisiaan yms. Myös nimet ovat varsin tšekkiläisen kuuloisia, mitä uutisjuttuja tuosta tapahtumasta luin.

http://www.star-telegram.com/2013/04/19/4788589/the-motherland-mourns-for-battered.html

Tämä todella ikävä ja traaginen uutinen osui sikäli kummallisesti juuri nyt kohdalle, kun olen kirjoittamassa romaanihenkilöstä, joka haaveilee Amerikkaan muuttamisesta. Hän ei kuitenkaan lähde, haaveilee vaan. Enpä muuten muistakaan, milloin viimeksi kirjoittaminen olisi ollut ihan näin tikkuista kuin mitä se juuri nyt on, en saa otetta oikein mihinkään, kirjoitan pienen pätkään yhtä asiaa, ei innosta, jää puolitiehen, kirjoitan pätkän toisesta kohdasta, viimeistään puolen arkin kohdalla käy taas samoin.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Suurlähettiläskin puuttuu peliin

Ihan asiallista kyllä Tšekin USA:n lähettilään reagoida tuohon Tsetsenia-sekaannukseen. Maailma on täynnä kaikenlaisia sekopäitä ja olisi karua joutua vaikka tapetuksi siksi, että jotkut järjenköyhät eivät osaa lukea karttaa. Joskus mietin, mihin tämä nettiaika vielä johtaa, kun ihmiset levittävät kaikenlaisia tyhmyyksiänsä koko maailmalle. Kenelläkään ei ole vastuuta kollektiivisesta typeryydestä.

http://www.mzv.cz/washington/en/czech_u_s_relations/news/statement_of_the_ambassador_of_the_czech.html

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Takaisin käsikirjoituksen pariin

Minun oli tarkoitus tänään blogata Jyväskylän yliopiston kirjaston Slovakia-näyttelystä, mutta suunnitelmaksi jäi. Luultavasti ensi viikolla saan siihen jonkinlaisen jaksamispuuskan, nyt en ole valokuvatuulella yhtään... Tai jos en ensi viikolla, niin lähitulevaisuudessa kumminkin.

Palasin kahden kuukauden tauon jälkeen romaanikässärini pariin niin sanotusti kunnolla. Olenhan kirjoitellut vähän sitä sun tätä, hieman kohtauksia sinne ja toisia tänne, merkkaillut kehityskelpoisia ideoita ylös. Mutta oli kyllä aika kaoottinen fiilis perjantaina, kun rupesin ihan tosissani taas kirjoittamaan. Otin professori Novotnýn kommentoidun version luvusta 2 esille ja aloin tehdä siihen kevytyöstöä, jotta pääsisin edes alkuun. Kehittelin systeemin, että fiksaan ne kohdat, jotka nyt osaan, ihan heti, pois alta. Ne kohdat, joille en osaa tehdä vielä mitään, merkkaan muistilistaan ylös. Hyvä idea muuten, paitsi että muistilista sen kun pitenee ja pitenee...  Yllättäen perjantain ja lauantain tekstisaalis jäi todella laihaksi, mutta sain edes pään auki. Tänään huilin ja maanantaina taas jatkan, toivottavasti jaksan, kun kevätväsymyskin painaa.

Professori Novotný on kaiken lisäksi sitä mieltä, että hänen ohjauksessaan käsikirjoitusta hiotaan ainakin se 5 kertaa, ehkä enemmänkin. Tämä vasta ensimmäinen kierros, joten paljon on ajatustyötä vielä edessä päin. Mutta rehellisesti puhuen, olen tosi kiitollinen siitä, että saan perusteellista ohjausta sekä vinkkejä tutkimustyöhön. Pitäisi vaan sitkeästi pitää kirjoitustyö vireillä, edes vähän, niin paluu ei olisi näin drastinen...

Eilen lueskelin Novotnýn vinkistä vaarin ottaneena arkistmateriaalejani. Olen siis tosi paljon kopioinut kaikkea vähänkään aihetta sivuavaa, ja erityisesti Pavel  Křivský on käynyt runsaasti kirjeenvaihtoa. Tartuin rivakasti hänen kirjeenvaihtoonsa vanhan proffansa, historioitsija Václav Vojtišekin kanssa. Kun rupesin ko. proffaa googlettamaan, kävi ilmi, että hän oli Prahan kaupunginarkiston perustaja ja oli mm. osana työryhmää, joka suunnitteli Tšekkoslovakian vaakunan. Olettaisin, että kyseessä on sosialistisen tasavallan vaakuna. No nyt ymmärrän, miksi hänen paperinsa olivat kaupunginarkistossa eivätkä esim. Kaarlen yliopiston arkistossa tai kansallisarkistossa. Jotenkin tuntuu huisilta olla aika ajoin näin asioiden ytimessä, kun tutkimus sivuaa kansallisesti merkittäviä henkilöitä. Samalla kuitenkin olen myös jalat maassa ja aivan ruohonjuuritasolla.

Sen voin sanoa myös, että kielen oppimista auttaa kummasti tuo vanhojen kirjeiden lukeminen. Sen jälkeen jokin tavanomaisenpi teksti on lähes lasten leikkiä...

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Vastaantullut juliste

Olin keskiviikkona Jyväskylässä tutkijaseminaarissa. Rankkoja ja inspiroivia nuo päiväseltään Jyväskylässä käynnit. Kotiinkin pääsin, vaikka Tampereen asemalla oli ohjauslaite rikki, joten yksikään juna ei päässyt asemalle eikä asemalta. Tunti ja 45 minuuttia odoteltiin ja sitten järjestivät bussikuljetuksen. Olihan se rasittavaa, mutta kun olen viime päivinä lueskellut isomummini Anna Sofian kirjeitä pojalleen Toivolle, olen iloinen siitä, että nykyään näinkin hyvin pääsee liikkumaan. Kirjeistä kun saa sellaisen kuvan, että aina ollaan pohtimassa logistisia kysymyksiä, kuka kyytii kenet minnekin, mennäänkö laivalla vai junalla jne. Kirjeet ovat siis 30-luvulta.

Kun etsin seminaarinmäellä oikeaa luentosalia, osui silmiini tällainen juliste. Tšekki ja Praha kävelevät näköjään vastaan kaikkialla.Hauskaa, että olivat oikein kehystäneet julisteen!


sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Havel-sitaatti pääsiäiseksi

Tällaista Havel-sitaattia olen viime aikoina mietiskellyt. Sopii ehkä tähän pääsiäisen aikaan.

Fanaatikko on sellainen, joka huomaamattaan vaihtaa rakkautensa Jumalaa kohtaan rakkaudeksi uskontoaan kohtaan.  Rakkauden totuutta, vapautta ja oikeudenmukaisuutta kohtaan hän vaihtaa rakkaudeksi ideologiaa, oppia tai lahkoa kohtaan, joka lupaa ne kerralla ja kaikille. Rakkauden ihmisiä kohtaan rakkaudeksi projektia kohtaan, joka väittää, että se – ja tietenkin yksin se – voi aidosti palvella heitä. --- Fanatismi voi tehdä elämästä yksinkertaisempaa, mutta sen hintana on elämän vääjäämätön tuhoutuminen. 

Käännös on minun, itse ajatus löytyy teoksesta Letters to Olga, joka on Havelin vankilakirjekokoelma, sivulta 364.

Asiasta muuten ihan toiseen, pari vuotta sitten kirjoittelin tänne blogiini tšekkilästen nuorten miesten tavasta kulkea talosta taloon antamassa piiskaa naisille. No, minä kun joskus aina tiirailen blogitilastojani, niin huomaan, että tuota kyseistä artikkelia käydään säännöllisin väliajoin lukemassa, läpi vuoden. Sitä haetaan aina täsmälleen samoilla hakusanoilla. No, onhan se hyvä, että saa tällä tavalla osallistua jonkun lähimmäisen hyvinvoinnin ylläpitoon.

Eipä mulla muuta... paitsi että tämän myötä hyvää pääsiäistä!

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Havel-painotteinen maaliskuu

Olen koko kuukauden ja vähän ylikin kirjoittanut tutkijaseminaariin esseeta Václav Havelista.Tuntuu, että että aihe puuroutuu päässä enkä saa enää itse siitä mitään uutta irti. Tiistaina saan vähän vertaispalautetta tekstistä, mikä on hyvä asia, tulee hieman perspektiiviä.

Ehkä palaan tähän aiheeseen vielä tuonnempana, mahdollisesti laitan blogiin vähän tiivistelmää esseestä, jos siltä tuntuu. Päällimmäisenä ajatuksena on mielessä se, että toisinajattelijaksi ei pyritä, sellaiseksi vain tullaan. Ihminen, joka vai ajattelee omalla laillaan, ja se tapa sattuu olemaan valtaapitäville epämieluisa, päätyy toisinajattelijaksi. Ts. erikoisuudentavoittelulla ei automaattisesti päädytä toisinajattelijaksi.

Toinen ajatus, mitä olen pyöritellyt, on se tragedia, minkä Havel näytelmäkirjailijana koki: Näytelmät olivat kiellettyjä hänen omassa maassaan, joten hän ei kirjoittaessaan koskaan saanut tietää, kuka ne tulisi esittämään - vai tulisiko kukaan. Tämä vaikutti väistämättä luovuuteen ja kirjoitusmotivaatioon. Olen siksi todella iloinen, että hän sai nähdä ajan, jolloin taiteiden esittäminen vapautui. Ja siitä ennen kaikkea, että hän sai hiukan ennen kuolemaansa ohjata elokuvan, mikä oli ollut hänen pitkäaikainen haaveensa.

Taidetta Václavin aukion Starbucks Coffeen seinältä

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Aleksanteri (hyvin luultavasti) löytyi!



Tämänviikkoinen käynti Uudessakaupungissa tuotti tulosta. Se sijaisuuspätkä, jonka päättelin olevan Aleksanteri-ukin tekemä, esiintyy kansakoulun päiväkirjassa sellaisella käsialalla, joka näyttää hyvin yhteneväiseltä tiedettävästi hänen käsialanäytteensä kanssa. Metsästän vielä oikeaa kansakoulupiiriä ja tarkastajaa, jonka hyväksymänä Aleksanteri olisi sijaisuuden saanut. Aivan käsittämätöntä, ettei johtokunnan pöytäkirjoissa saati koulun päiväkirjassa ole merkintää siitä, että virkaa hoitaa nyt sijainen. Mutta raportoin tänne lisää, kun vain saan jotakin selville.


Hieman hymyilyttävät nuo kirjoitusasut tuorstai ja lauvantai. Oikeinkirjoitus haki vuonna 1894 vielä uomaansa.

Viime yö menikin siinä, että väsäsin tekstiä Prague Writers' Groupin antologiaan. Olisin jättänyt väliin, jos en olisi nimenomaisesti luvannut, että minulta tulee antologiaan jotakin. Yksi tämän kuun deadlineista selätetty! Enää on jäljellä artikkelin, esseen ja apuraha-anomuksen teko. Eiköhän tästä taas jtenkin selvitä.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Päivystävä sukututkija vertailee arkistokäytäntöjä jälleen

Otsikosta huolimatta tuskin olen arvollinen päästämään oikean sukututkijan kengänpaulaakaan, mutta olenpa kuitenkin lupautunut haeskelemaan arkistotietoja isoukistani Aleksanterista, joka teki elämäntyönsä Leppävirralla kansakoulunopettajana. Sortavalan seminaarin matrikkelin mukaan hän olisi ollut jonkin aikaa opettajana sekä Pyhämaanluodolla että Merikarvialla.

Siispä viime keskiviikkona suuntasin kulkuni Uuteenkaupunkiin, johon Pyhämaa nykyään kuuluu. Kautajapungin arkistonhoitaja oli ystävällisesti etsinyt minulle kaiken tiedon, mitä Pyhämaanluodon kansakoulusta oli olemassa 1890-luvulta. Uudenkaupungin kaupungintalo on tällainen vanha sairaalarakennus. Aika hieno, mielestäni. Valitettavasti puut ovat niin edessä, ettei hyvää yleiskuvaa ole helppo saada.


No, pähkäilimme sitten aikamme niitä asiakirjoja arkistonhoitajan kanssa ja tulimme siihen tulokseen, että ei löydy Aleksanteria, ei. Kävin läpi kaikki paperit ja ainoa looginen selitys oli se, että hän olisi ollut kevätlukukaudella 1894 varsinaisen opettajan sijaisena. Sähköpostiviestittely kasvatustieteen emeritusprofessori Tuula Hyyrön kanssa selvitti tilannetta minulle sen verran, että tuohon aikaan opettajat etsivät sijaisensa itse. Yleensä otettiin sellainen sijainen, joka suostui vähimmällä korvauksella tulemaan, sillä opettaja sai palkkansa ja maksoi siitä osuuden sijaiselleen.


Olen Hyyrölle kiitollinen saamastani tiedosta ja näkemyksestä. Kävi nimittäin ilmi, että asioiden dokumentointi ei ole ollut parasta mahdollista tässä maassa menneinä vuosikymmeninä. Mielenkiintoista olikin havaita, että Pyhämaanluodon kansakoulun johtokunnan pöytäkirjasta löytyy kansakouluntarkastajan kirje, jossa kehotetaan "mitä ankarimmin" kiinnittämään paremmin huomiota siihen, miten asioita kirjataan. En voisi enempää olla samaa mieltä arvon tarkastajan kanssa...


Vesiperä harmitti totisesti, mutta täytyy sanoa, että Uusikaupunki vaikutti sympaattiselta kaupungilta. Päätin heti, että keväällä tai kesällä teen ravintolaretken Pookiin, niin houkuttelevalta se näytti. Harmitti, ettei ollut aikaa istua sinne nautiskelemaan tällä kertaa. Kaupungilla oli avoin ja ystävällinen ilmapiiri, myös kaupungintalolla palvelu oli hyvää. Ei voi kuin kehua! Myös uimahallia piti testata, se oli siisti, viihtyisä ja tunnelmaltaankin hyvä.

Mietin, että olisiko autotehtaan eri vaiheet vaikuttaneet paikkakuntaan siten, että ollaan avoimempia ulkopuolisille ja otetaan toiset paremmin huomioon kuin suomalaisessa pikkukaupungissa keskimäärin. Niin tai näin, olen joka tapauksessa iloinen uusikaupunkilaisten puolesta siitä, että autotehdas käynnistyy taas ja kohta paikkakunnalla tehdään kuulemma myös soijaa.

En ihan heti lannistunut Aleksanteria etsiessäni. Perjantaina kävin nimittäin Turun maakunta-arkistossa tutkimassa kansakouluntarkastajien papereita. Sijaiset piti nimittäin hyväksyttää tarkastajalla. Mystisesti kuitenkin kyseisen vuoden dokumentteja ei ollut maakunta-arkistossa. Oudosti puuttui rannikkokaistale välillä Raisio-Pori. Pitänee jotenkin selvittää, ovatko noiden pitäjien paperit arkistoitu jonnekin muualle. Tarkastuspiirit olivat muuttuneet vuonna 1898, mutta arkistoluetteloista en tullut hullua hurskaammaksi, että mikä piirin nimi ja mitkä sen rajat olivat lukuvuonna 1893-94. Henkilökuntakaan ei saanut asiaan selkoa. Eli nyt täytynee löytää käsiin joku tutkija, joka on näihin perehtynyt.

Kun maakunta-arkistostakaan ei mitään löytynyt, tutkin huvikseni hiukan yhden tarkastuspiirin valitus-kansiota. Vähän harmitti, etten ollut varannut enemmän aikaa, sillä valitukset olivat todella kummallisia, niistä ei oikein saanut selkoa aina, mitä oli tapahtunut, mutta kyläläiset olivat selvästikin suivaantuneet jostakin syystä opettajaan - jonka itse olivat valinneet. Yhden tyttöjen käsityönopettajan tarina pysäytti, hänet oli erotettu tehtävästään,sillä hän oli tehtävää vastaanottaessaan "salannut aviottoman sikiön". Nyt oli sitten dilemma, että mistä uusi opettaja epäsopivan tilalle. Totesin vain, että on se maailma muuttunut - onneksi.

Kadehdittavan hyvää käsialaa Pyhämaanluodon kansakoulun johtokunnan pöytäkirjassa

Myöhemmin tällä viikolla Uudestakaupungista otettiin yhteyttä: Pyhämaanluodon kansakoulun päiväkirjat ovat löytyneet! Ne oli sijoitettu arkistossa väärään lokeroon. Eli ensi viikolla uudestaaan Uuteenkaupunkiin. Pitäkää peukkuja!

Verrattuna taas tšekkiarkistoihin sanoisin, että Suomessa palvelu on joustavampaa. Toki pienissä arkistoissa ollaan aina ystävällisiä, mutta Turun maakunta-arkistokin oli palveluhenkinen ensikertalaisellekin, mitä isommat arkistot eivät esimerkiksi Prahassa mitenkään automaattisesti ole. Siellä tuttavuussuhteet ovat kaikki kaikessa, täällä niiden merkitys on selvästi vähäisempi.

Pari hauskaa yhteensattumaa vielä mainittakoon: Ensinnäkin, jos isoukkini Aleksanteri tuli Pyhämaanluodolle opettajaksi kevätlukukaudeksi 1894, sataa vuotta myöhemmin tulin minä tänne Varsinais-Suomeen. Kummallakaan meillä ei tänne mitään kytköksiä entuudestaan.

Toinen yhteensattuma on kaupungin nimi, jonne matkani jo toistamiseen käy. Tšekin Uusikaupunki on Nové Mesto, jossa minulla on edelleen Marie-niminen nainen kateissa yli sadan vuoden takaa. Nové Mestoja on useita, mutta "minun" Nové Mestoni on juuri se, jossa usein järjestetään ampumahiihtokilpailuja.


sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Keisarillista loistoa

Tšekin kansallismuseo, se hieno rakennus Václavin aukion päässä, ratsastajapatsaan takana, pyörittää paraikaa suurnäyttelyä arjesta ja juhlasta Itävalta-Unkarin keisarkikunnassa. Jos tuolla päin liikutte, käykää ihmeessä! Näyttely sopii kaikenikäisille, lapsille on järjestetty erilaisia työpajoja, joissa saa kokeilla vaikkapa painokoneen käyttöä tai tuon ajan juhla-asuun pukeutumista. On multimediaesitystä, valokuvia, aikalaiskertomuksia ja tietysti näyttelyesineitä. Tässä oman käyntini parasta antia.

Ns. maailman vanhimman ammatin harjoittajan työtila
Viitaten tuohon viimeiseen kuvaan tässä yläpuolella sanottakoon, että näyttelyn mukaan prostituutio kukoisti Itävalta-Unkarissa, ja avioliittoon mennessä miesten odotettiin olevan kokeneita, naisten tietenkään ei. No tämä ei liene mikään yllätys kenellekään. Mutta kuten kuvista näkyy, elämän eri puolet tulivat näyttelyn kautta tutuiksi.

Vielä tällainen kuva esiteltäköön, kyseessä on jonkun paikallisen Sokol-joukkueen leiriltä otettu kuva. Sokol oli ja on nykyään taas (sosialismin aikana oli tauko) merkittävä urheilujärjestö, joka ylläpitää liikuntapaikkoja, kuten uimahalleja ja kuntosaleja ja järjestää liikuntamahdollisuuksia nuorille.

Mitä kuvaan tulee, niin kyseessä on näyttelytekstin mukaan luultavimmin parodia tuonaikaisista muotikuvista ja niissä poseeraamisista. Tulevatpa muuten tietämättään esitelleeksi aikansa miesten alusvaatemuotia, mistäpä siitä muuten niin helpolla tietoa saisi, jos sattuisi tarvitsemaan...


Itselleni kyseinen näyttely oli kuin taivaan lahja, sillä kirjoitan vuosista 1900-1968. Sain valtavasti uutta materiaalia ja innostusta sekä ideoita. Nyt vain pitäisi panna toimeksi... Mutta se ajanhallinta...