Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2014.

Viestejä Suomesta ja terveiset Suomeen

Kuva
Minun on pitänyt kirjoittaa viime torstain tapaamisesta Sachsenhausenista selviytyneen miehen kanssa jo muutaman päivän ajan. On vaivannut väsymys ja vaikeus valita näkökulma. Niinpä päätin kirjoittaa ajatukseni niin kuin ne ovat, lyhyesti ja ytimekkäästi. Tapaaminen oli varsin antoisa, taas tuli yksi tarina kerrottua ja taltioitua. Karel on 96-vuotias, mutta pystyy vielä hyvin liikkumaan ympäri Prahaa kaupungin erinomaisen julkisen liikenteen avulla. Tapasimme Café Louvressa, jonne hänen piti tulla kotoaan bussilla ja ratikalla. Karelin kerronta oli insinöörimäisen selkeää ja yksityiskohtaista, mutta myös elävää Hän oli mm. onnistunut salakuljettamaan kaulapussinsa Sachsenhausenista vapauduttuaan. Kaikki leirin vaatteet ja muut tavarat piti jättää lähtiessä sinne, mutta hänen onnistui kätkemään pussukka pakollisen suihkun ajaksi ja nappaamaan mukaan, kätkemään siviilivaatteisiinsa. Hän antoi minun kuvata kaulapussissa säilyttämänsä pienet lappuset, tai kopiot. Originaalit hän o

Tosielämän aikamatkailua

Kuva
Kaarlen yliopiston päärakennuksen, Karoliniumin aulassa on tällä hetkellä näyttely kaikesta mahdollisesta, mitä tässä maassa on tapahtunut 17.11. (Mm. samettivallankumous.) Kävin näyttelyssä jo etukäteen, ennen virallisia avajaisia, koska olin kutsuttuna vieraana kansallispäivän konsertissa maanantaina. Sen jälkeen oli mahdollista tutustua näyttelyyn, vaikkei se ollut oikeastaan vielä auki. Tänään kävin näyttelyssä vielä uudemman kerran. Siellä tuli mieleen, että mahtaako kukaan muu kuin minä joskus miettiä, mitä on elää niinkin vanhaksi, että koko maailma ympäriltä muuttuu. Tämä tuli mieleen  Sachsenhausenista selviytynistä  opiskelijoista, jotka lähetettiin kyseiseen paikkaan 17.11.1939. Nuorimmat elossaolevat ovat 95-vuotiaita. Näyttelyssä on selviytyneiden kuvia eri elämänvaiheista. Tässä yksi lapsuudenkuva. Tunnen ko. herran henkilökohtaisestikin. Jos katsoo taustalla pilkottavaa isän takkia, voisi kuvitella, että kyseessä on paljon vanhemman ajan kuva. Maailma on muuttun

Siinähän se kreivi vilahtikin

Kuva
Chotěboř, tuo paikka, josta varmaankaan kukaan muu kuin minä ei kirjoita suomeksi nettiin. Saman kaltaisia pikkukaupunkeja on Tšekinmaalla useita. Löytyy kirkko keskiajalta, muutama barokkirakennus ja linna. Suosittelen lähtemään seikkailumielellä tutkimaan näitä pieniä kaupunkeja, niiden kautta maa avautuu aivan toisella tavalla kuin varsin globaalissa Prahassa. Kävin taas vähän opiskeluihini liittyen kaivelemassa Chotěbořin vanhoja asioita. Kaupungin museo sijaitsee barokkilinnassa. Itse asiassa nykyinen kreivi ja kreivitär, Dobrzenskín sukua, ovat muuttaneet Kanadasta maanpaosta linnaansa. Viljelevät maita, hoitavat metsiä ja elelevät linnassaan. Saavat myös vuokratuloja museolta. Ei varmaan hassumpaa elämää. Tässä on kauniista kulmasta otettu kuva linnasta. Kun kiertää muille sivuille, huomaa, että seinissäkin on tekemistä, saati sisäpuolessa. Ei taatusti ole helppoa olla näin paljon vartijana, mutta hienoa, että tämä kreivi pitää tavoitteenaan linnan kunnostuksen. Kävin

Kansallispäivä 2014

Kuva
En vieläkään käsitä sitä, että Kaarlen yliopisto on julkaissut artikkelini. Mutta uskottava kai se on, kun näkee oman nimensä kirjassa. Kirja tuli tänään ulos, ja päivä oli muutenkin täynnä tapahtumia. Puheita on pidetty ympäri maata, onhan nyt ennen kaikkea samettivallankumousen 25. vuosipäivä. Toisaalta on myös yliopistojen sulkemisen ja natsiajan vainojen alkamisen 75. vuosipäivä. Tutkimukseni puolesta keskityin siis tuohon jälkimmäiseen juhlintaan. Päivä alkoi puheilla ja kuorolaululla yhden yliopistorakennuksen edessä -  sen, jossa asui Jan Opletal . Opletalin ampumisestahan tämä koko ruljanssi alkoi, koulutettujen ihmisten vaino. Toisaalta totalitaarisella hallinnolla on aina syynsä vainota, joten jostakin se olisi varmasti joka tapauksessa alkanut. Kukkia tuotiin riittämiin uhrien muistolle. Juhlallisuuksien välissä kävin vähän asioita hoitamassa ja rehellisesti sanottuna myös nukkumassa päiväunet. Osuin metrojunaan, jonka opiskelijat olivat koristelleet samettivallankum

Kun byrokratian pitäisi toimia, mutta se ei toimi

Kuva
Tänään lentokoneessa matkalla Prahaan meille matkustajille annettiin käteen selvityslomake, jota Tšekin tasavallan terveysviranomaiset vaativat. Kyseessä siis selvitys siitä, onko matkustaja liikkunut ebola-alueella. Moneen kertaan muistutettiin, että lomake täytyy täyttää ennen koneesta poistumista ja se pitää olla käsillä heti poistuttaessa, koska siellä viranomaiset tulevat sen hakemaan. Täyttelin tietysti kaavakkeen, mutta mieleeni hiipi epäilys heti, kun huomasin, ettei vieressä istuva tšekkimies tehnyt ensin elettäkään asian eteen. Kyllä hänkin sen sitten lopulta kiltisti täytti. Kuinka ollakaan, koneellinen matkustajia käveli lomakkeet käsissä ulos, matkatavarahihnoille asti. Minun lomakkeeni on tuossa keittiön pöydällä, taitaa jäädäkin matkamuistoksi. Miten voikin olla, että turhan byrokratian luvatussa maassa ei byrokratia toimikaan silloin, kun sen ehkä kannattaisi. Ehkä lentomatkustajia todella kannattaisi vähän seurata tuon ebolan takia. Paikalliset eivät tietenkää

Uusi aamu, uusi mieli

Kuva
Nukuin viime yönä poikkeuksellisen huonosti. Olin väsynyt jo aikaisin illalla, mutta uni jäi vähäiseksi, ja sen vähäisen unen aikana silmieni edessä pyörivät eilen kuulemani tarinat. Tarina tšekkilentäjästä RAF:n palveluksessa, jolla olisi ollut mahdollisuus pommittaa Sachsenhausen tuusannuuskaksi, mutta ei sitä tehnyt, koska hänellä oli siellä niin paljon ystäviä. Ja tarina Adolf Burgerista , joka kansakoulupohjalta oli oppinut sellaiseksi mestaripainajaksi, että Britannian keskuspankki ei erottanut hänen väärennöstään aidosta punnasta, ja joka yhä muistaa kirkkaasti kaiken, mitä tapahtui vaikkapa vuonna 1942. Välillä heräsin tuskaan, että yritän ymmärtää jotakin todella vaikeaa tšekinkielistä puhetta. Kaikki sanat kuulostavat tutuilta, mutta en saa niistä yhtäkään päähäni. Luulin aamulla muistavani edes joitakin sanoja, mutta enpä muista, joten en voi edes todeta, olivatko ne oikeita sanoja vai eivät. Yhdessä vaiheessa makasin hereillä ja olin kuulevinani, että joku liikkuu parve

Sachsenhausenia ja ruusuja

Kuva
Kävin tekemässä tänään vielä yhden haastattelun pian 97 vuotta täyttävän professorin luona. Tulin kukkakimpun kanssa, mutta 35 asteen helle aiheutti tapaturman, katkaisi kimpun punaisen ruusun. Mitään ei ollut tehtävissä, ruusu oli pakko heittää kadunvarrren roskasäiliöön.Järjestelin kukat uudelleen ja ojensin ne hänelle. Professorin keittiön ikkunan alla kukkivat vaaleanpunaiset ruusut ja neilikat. Ajattelin, että onhan hänellä sentään kukkia omastakin takaa. Ennen kuin aloitin haastattelun, hän pyysi minua odottamaan hetken. Hän oli poissa yli kymmenen minuuttia. Katselin odotellessani ikkunasta ulos, ruusuja ja neilikoita, omenapuuta, jossa jyrkät tikkaat. Mietin, montako vuosikymmentä tuo Sachsenhausenistä selviytynyt ja niistä hirmutöistä todistaja on katsellut ruusuja ja kiivennyt keräämään omenia. Kun hän palasi, oli hänellä kädessään kukkakimppu, mm. ruusuja. Ne olivat hänen lahjansa minulle, koska ne ovat nyt parhaimmillaan ja hänellä on niitä niin paljon. Ehkä elämäni m

Englanninkielistiä teatteria Prahassa

Prahassa toimii nyt toista vuotta englanninkielinen teatteri nimeltään Prague Shakespeare Company. Olen käynyt nyt kahteen kertaan katsomassa heidän esityksiään, enkä kummallakaan kerralla ole ollut hirvittävän vakuuttunut. Esityksistä paistaa pieni amatöörimäisyys, välillä huudetaan liikaa ja toisinaan tuntuu, että on otettu työstettäväksi vähän liian kunnianhimoinen projekti. Tänään kävin katsomassa näytelmän nimeltä Venus in Fur . Se oli aivan katsottava, mutta juuri nuo yllä olevat ominaisuudet olivat läsnä tässäkin esityksessä. Alku oli kankea, keskikohta kulki hienosti, hetkittäin jopa loistavasti, mutta loppu läsähti, mikä johtui ehkä suurelta osin myös käsikirjoittajan ratkaisuista. Oma tulkintani näytelmästä on, että Vanda olisi ollut näytelmäkirjailijan pään sisäinen hahmo, joten se koko dialogi olisi ikään kuin heijastumaa hänen omasta sisäisestä maailmastaan. Googlettamalla näytelmästä löytynee tietoa, jos jotakuta kiinnostaa. Kritiikistäni huolimatta sanoisin, että kan

Blogin paluu

Elämä heittelee joskus siihen malliin, että täytyy karsia asioita. Viimeisen reilun kuukauden ajan on tämä blogi ollut kiinni. Nyt avaan sen uudestaan. Tulin toissapäivänä taas Prahaan käymään, joten jotakin tänne taas mielelläni päivitän. Eilen olin katsomassa elokuvaa Olga Havlovásta . Osasin toki odottaa, että elokuva olisi hyvä, täkäläiset elokuvat harvemmin ovat suorastaan huonoja. Nyt olin kuitenkin vielä erityisen positiivisen yllättynyt. Elokuva oli toteutettu siten, että kuvituksena oli haastatteluja ja filmi- ja kuvamateriaalia. Tarina kulki Olgan omien muistelmien, joita eri ihmiset lukivat, hänen elinaikanaan tehtyjen haastattelujen ja muiden vastaavien materiaalien, muiden läheisten -  etenkin miehensä Václavin haastattelujen sekä dokumenttia varten erityisesti tehtyjen haastattelujen kautta. Filmi piti otteessaan, sen tarinan kaari oli kauniin ehjä, mutta silti ei sorruttu klisheisiin. Itselleni jäi päällimmäisiimmäksi mieleen Olgan tapa olla aina sama itsensä, kesku

Törmäsinpä Havel-kirjastoon

Kuva
Tapasin väitöskirjan toista ohjaajaani tänään kahvilassa, joka on Václav Havelille omistetun kirjaston vieressä. Niinpä päätin käydä sielläkin vähän nuuhkimassa. Olin tietoinen tästä kirjastosta, mutta aina on niin paljon nähtävää ja niin vähän aikaa... http://www.vaclavhavel-library.org/en/ Kirjastossa oli jonkinlainen Havel pähkinänkuoressa -näyttely, ja tässä hiukan sen antia.

Seikkailu Želivin luostariin

Kuva
Tšekin tasavallassa matkustaminen on varsin turvallista, mutta hyvin erilaista kuin Suomessa. Tänään matka vei Želivin luostariin. Kaukoliikenteen bussi vei ensin Humpoleciin asti, sieltä lähti pienempi paikallisliikenteen bussi itse luostarille. Tai olisi lähtenyt, kun olisin hypännyt kyytiin. Tilanne meni nimittäin niin, että taas ylpeyttä tuntien osasin kysyä neuvoa, miten mennään postin pysäkille. Edelleen ylpeyttä tuntien osasin kysyä pysäkillä istuvilta mummoilta, lähteekö Želivin bussi tästä. Mummot sanoivat sen lähtevän, mutteivät tienneet, mihin aikaan. Tarkistin aikataulusta, että netistä ylös kirjoittamani aika täsmäsi, ja täsmäsihän se. Minuutilleen tuohon aikaan pysäkille ajoi bussi, ja kaikki mummot lastautuivat siihen. Päättelin tästä, ettei tämä voi olla minun bussini, koska mummot eivät kerran tienneet, mihin aikaan se menisi. Kysäisin vielä yhdeltä nuorehkolta mieheltä asiaa, ja hän sanoi, ettei tämä ole Želiviin menossa, vaan jonnekin, mistä en saanut selvää. Bussi

Pääsiäismaanantaita

Kuva
Tästä pääsiäisen piiskaamisperinteestä kiinnostuneet löytävät välillä blogini, hakusanatilastojen perusteella. No tässäpä heille kuva, viime lauantaiselta Liberecin-matkalta. Rituaali oli osa kansantanssia, mutta normaalisti tätä harrastetaan pääsiäismaanantaina. Älkää kysykö mitään. En minäkään ymmärrä. Tässä sen sijaan vähän mukavampi ja ymmärrettävämpi kuva pääsiäismaanantailta täältä Lida Guesthousesta Prahasta.

Sananen Prahassa asuvista ulkomaalaisista

Praha on paljon kosmopoliittisempi kuin sitä ympäröivä provinssi. Joku kertoi minulle, että täällä asuisi peräti 30 000 amerikkalaista. Siis pelkästään amerikkalaisia pikkukaupungillisen verran! Jos liikuskelee esimerkiksi trendikkässä Vinohradyssa, joka oli pitkään kaikkien tiedostavien ihmisten asuinpakka, tämän kyllä helposti uskookin. Suurin piirtein jokainen ns. itseään kunnioittava ihminen asui Vinohradyssa vielä parisen vuotta sitten. Nykyään se koetaan lähinnä ex-patriotien asuinalueena, amerikkalaisia, irlantilaisia, jopa belgialaisia ravintoloita joka nurkalla. Tiedostavat ovat häipyneet esimerkiksi Žižkoviin, joka on Prahan raunistula, entinen ongelmapesä, nykyinen luovan luokan valloittama, vielä kohtalaisen halvan asumisen tyyssija. Žižkovissa on pitkiä, pitkiä katuja, joiden joka ikisessä talossa on ravintola. Voin kuvitella, millaista on yöelämä tuollaisten katujen varsilla, mutta asukkaat luultavasti kansoittavat itse nuo ravintolat, tai ainakin muuttaessaan tietävät,

Saksalainen kaupunki ilman saksalaisia

Kuva
Reissu vei minut Libereciin. Vuoteen 1945 asti kaupunki oli täysin saksalainen, nykyään saksalaisia ei tietenkään enää ole, ja tuntuu kuin heidän muistonsa olisi tyystin poispyyhitty. Tätä ihmettelin jo ensimmäisellä vierailullani Libereciin keväällä 2011. Kuitenkin kaupungin vanhat osat näyttävät varsin saksalaisilta, joten tunnelma on tietyllä tavalla yhä aavemainen. Voin kuvitella, mitä se on ollut 40-luvun lopulla. Torilla oli tietysti kansallispukuisia tanhuajia, niitä näkee täällä todella usein. Eivät kuitenkaan ole paikallisia, vaan saattavat olla jopa Slovakiasta, kuulemma. Täkäläinen kansallispuku, sikäli kun sellainen on, olisi tietysti saksalainen, mutta kuka sellaista käyttäisi? Saksalaisella rahalla tänne on kuitenkin rakennettu uusi, hieno kirjasto, kristalliyössä poltetun synagogan tilalle. Kirjastoon kuuluu myös synagoga, mutta se oli kiinni. Liberec lienee kuuluisin talviurheilustaan. Kaupunki on vuorten ympäröimä, luonto on äärimmäisen kaunista. T

Samettivallankumouksen alkupisteessä

Kuva
Fysioterapiaan mennessä olen kävellyt tämän laatan ohi, koskaan aiemmin en ole ehtinyt pysähtymään sen luo. No siinähän lukee, että "Milloin, jos ei nyt? Kuka, jos emme me? 17.11.1989". Samettivallankumouksen muistokilpi, siis. Sattumalta tänään sitten yksi tuttu geologi ehdotti, että kävisimme tutustumassa samalla kadulla olevaan yliopiston luonnontieteiden taloon. En ollut järin innostunut, koska mieleen tulee heti Turun yliopiston luonnontieteidentalo... Mutta menin tietysti, kun pyydettiin. No, tunnelma on kyllä aivan toinen kuin turkulaisversiossa. Tämä talo löytyy siis Albertov-nimiseltä kadulta. Kannattaa mennä kuikuilemaan päiväsaikaan arkisin, kun opetus on käynnissä ja ovet ovat auki. Tällaista oli keisarillisen yliopiston meininki, ei meillä päin vaan mitään tällaisia. Käynti rakennuksen suurimpaan luentosaliin, kannattaa kurkata myös sisälle! Tällainen ansioituneille geologeille annettava mitali on näköjään olemassa. Joka päivä oppii uutta. J

Pääsiäisviikon lumet Itä-Böömissä

Kuva
Tutkimusmatkailijan arkea on herätä joskus jopa neljän maissa, jotta ehtii kuuden junaan. Kun paikallishistorian harrastajat haluavat tavata yhdeksän maissa Chotěbořissa, ei siinä juuri vaihtoehtoja ole.Toisaalta aamulla kun saa itsensä ylös, ei se niin kamalaa olekaan. Yllättävää sen sijaan oli se, että Itä-Böömissä satoi lunta! Itse reissu ja keskustelut antoivat vastauksia kysymyksiin, mutta toisaalta herättivät sarjan uusia. Miksi Pavel, jonka kirjeitä tutkin, ei löydy 30-luvulla tehdystä kyläkroniikasta? Eivätkä hänen vanhempansakaan löydy sieltä. Eikä tietoa, missä talossa he asuivat. Olisiko kylän leipuri voinut unohtua? Muista lähteistä löytyy Pavelin syntymäpäivä, samoin siskon, mutta toinen sisko on unohtunut. Miten tämä on mahdollista? No, etsinnät jatkuvat. Tulen paikkakunnalle uudestaan luultavasti marraskuussa, saapa nähdä, onko silloinkin lunta. Paikallisessa kievarissa oltiin todella otettuja kielitaidostani. No, tästä ei pidä luulla, että se olisi hyvä, rii

Mies, jonka naapurina on Prahan linna

Kuva
Haastattelukierrokseni (lukijat voivat ajatella, että loputtomat sellaiset, niin ajattelen itsekin, mutta nautin niistä) tämän päivän etappi oli muuan arkkitehti, joka oli kommunistiaikana joutunut vankilaan siitä, että oli partiojohtaja. Osoite ohjasi Pienellepuolelle, hämmästyttävän lähelle Prahan linnaa. Perinteiseen tapaan olin tietysti eksyksissä, syy on yleensä huono suuntavaistoni, mutta tällä kertaa kyllä syy oli ihan siinä, että niitä katukylttejä ei vaan laiteta, vaikka niitä kuinka tarvittaisiin. Ihmettelin, missä katu on, kun niillä kohdilla on maastossa portaat. Päättelin lopulta, että portaiden on pakko olla katu, mutta kun portaat johtavat Prahan linnaan, alkaa hiukan epäilyttää, että onkohan nyt paikka oikea. Katusoittaja näkee kummastuneen katseeni, häneltä saan varmuuden, että kyllä nämä portaat tosiaan ovat kyseinen katu, ja kourallinen ihmisiä oikeasti asuu näissä taloissa. No ovisummeri löytyikin oikealla nimellä, joten oikeassa paikassa oltiin. Kun painoin