lauantai 15. maaliskuuta 2014

Kielen oppiminen on niin motivoivaa

Enpä olekaan pitkiin aikoihin tainnut muistaa valottaa, miten kieliopinnot sujuvat. Ehkäpä niistä tänään sananen. Olen tullut melko hyväksi toimittamaan asioita parilla kolmella sanalla. Kukkakaupassa olen oikein mestari, paitsi joskus, kun en tiedä kukkien nimiä enkä osaa päättää, minkä värisiä ne ovat. Harmillisesti nekin vähät sanat katoavat, joita osaan, kun tulee kriisitilanne.

Tänään kun ostin kukkia, osasin jopa kysyä, onko liike auki. Olivat nimttäin laittamassa kukkapurkkeja sisälle. Vastasivat, että ovat, ja jatkoivat hommiaan. Ajattelin, että ehkä niitä laitetaan kylmältä suojaan, joten jäin odottamaan. Täällä on ilma viilennyt kymmenellä asteella nimittäin. Kun olivat saaneet purkit sisälle, kysyivät, että haluanko jotakin. Aloin siinä sitten osoitella kukkia, koska nyt en enää nähnyt purkeissa olevia nimiä. En tunnista koristekasveja suomeksikaan, saati sitten tšekiksi. Hän sitten töräytti pyytämäni määrän kutakin kukkaa kasaan ja kääräisi paperiin. Ymmärsin sentään, kun hän kysyi, onko riittävää, jos vain kääräistään paperiin. Mutta jotenkin oletin, että siinä käytettäisiin floristisia taitoja, mutta ehei... Oli pikkuisen nolo viedä sellainen kimppu, mutta minkäs teet. Tuossa lähikukkakaupassakaan ei osata kieliä, mutta hyvin pärjäämme siten, että onnettomalla tšekilläni selitän jotakin. Pääasia, että tulee hieno kimppu, ja se siellä osataan tehdä.


Tänään taas kaupan kassalla, kun kassahenkilö selitti, että viinirypäleet olisi pitänyt punnita. En ymmärtänyt yhtään mitään, saati sitten osannut sanoa mitään. Onneksi takana seisoi ystävällinen ihminen, joka auttoi englanniksi. Muutenkin kaupan kassalla olo on minulle stressaava tilanne, kun täällä ei ole niitä liukuhihnoja, joiden päässä olisi tilaa, vaan ostokset pitäisi lastata kassiin saman tien kun niitä myyjä ojentelee. Yleensä ne tulevat vain sellaisessa järjestyksessä, että jos ne saman tien lastaa, on puolet tavaroista rikki ja pilalla. Enkä sitä paitsi ikinä muista tätä, että lastata pitäisi, vaan tyynen rauhallisena seison rahapussi kädessä, kunnes huomaan, että seuraava asiakas mulkoilee vihaisena. Sitten on jo myöhäistä ja kohta on minulla konseptit sekaisin. Tai vaikka yrittäisin muistaa, niin väärin se menee jotenkin aina.

Kielen oppiminen on sykli, joko ylös- tai alaspäin. Jos saa paljon onnistumisen kokemuksia, rohkaistuu taas yrittämään uudestaan ja taas oppii lisää. Sitten taas, kun on en tajunnut mitään -kokemuksia, on tosi ahdistavaa lähteä yrittämään uudestaan yhtään mitään. Ymmärrän tätä taustaa vasten niitä, joille kielten oppiminen on yhtä kauhua, sillä todella helposti ne ihan varmasti opitutkin sanat unohtuvat, kun tulee oikein stressaava tilanne päälle.

Mutta ei tässä auta muu kuin mennä vain uusiin tilanteisiin. Nykyään minua luullaan saksalaiseksi, kun avaan suuni. Aiemmin venäläiseksi. Edistystä ehkä?

Tällaisten ostosten kanssa pärjään melkein aina  suorastaan kiitettävästi kielitaidon puolesta.


perjantai 14. maaliskuuta 2014

Esittelyssä taiteilja Jan Kotík

Eilisellä Kansallisgalleriakäynnillä tuli katsottua myös Jan Kotíkin näyttely, joka on nyt ihan viimeisiä päiviä auki. Näyttely oli varsin laaja ja antoi hyvän kuvan kyseisen taiteilijan tuotannosta.

Itse pidän eniten näistä hänen 1940-luvun töistään.






Toisaalta on hänen avantgardisminsakin aika kiinnostavaa.




torstai 13. maaliskuuta 2014

Muchaa ja hänen teoksistaan kiistelyä

Kävin tänään vilkaisemassa tämän näyttelyn. Kannattaa kyllä käydä, jos kaupungissa olette!

http://www.czechtourism.com/e/muchas-slav-epic/

Runsaasti on aikaa, vuoden 2014 loppuun. Näyttelyn parasta antia oli minusta reilun puoli tuntia kestävä dokumentti, jossa käydään läpi kyseisten teosten omistussuhteita. Oli kiehtovaa katsella, kuinka dokumentaristit kävivät läpi erilaisia arkistoja ja niistä löytyviä papereita taulujen omistussuhteita koskien. Ilmeisesti pätevää paperia siitä, että Mucha olisi lahjoittanut taulut Prahan kaupungille ei ole. Maksaja löytyy ja jonkinlaista dokumenttia löytyy siitä, että taulut on luovutettu Prahalle.


Joka tapauksessa taulut oli viety sotaa pakoon Moravský Krumolviin, jossa ne ovat saaneet olla näytillä vain kesäisin. Talvisin niitä oli säilytetty linnassa, -2 asteen lämpötilassa... Nyt teokset ovat taas Prahassa, mistä moravskýkrumlovilaiset eivät luonnollisestikaan pidä. Mutta jotenkin ymmärrettävää, että ne otettiin heiltä pois. Uutta lopullista sijoituspaikkaa etsitään vielä, jos oikein ymmärsin.

Slaavit alkukodissaan ihmettelevät ilmeisesti säilytyspaikkakohua

 On sekin ihan ymmärrettävää, että voi tulla pieniä epäselvyyksiä omistajuussuhteista, kun taiteilija innoissaan lahjottaa tällaisen työn koko Tšekkoslovakian kansalle. Onhan siitä paperit tehtävä nykyajassa, ettei myöhemmin tule kiistaa, että kenelle teos kuuluu, vaikka juuri nyt olisikin konsensus siitä, että se on yhteistä omasuutta.

Slaavilaisen liturgia esitellään

Tässä vielä pari kuvaa näyttelystä.

Jan Hus Betlehem-kappelissa

Nuorten vala slaavien lehmuksen alla

Lehmus on tosiaan täällä pyhä puu, vähintään yhtä vahvasti kuin pihlaja Suomessa. Olen siihen jopa omassa tutkimusaineistossani törmännyt, kirjeessä, joka on kirjoitettu ennen Tšekkoslovakian valtion perustamistamikä on varsin mielenkiintoista.

Tässä vielä Wikipedia-artikkeli aiheesta.

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Slav_Epic

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Kärsivien kasvot

Yksi juttu, mihin tässä hommassa ei ikinä totu, on kasvot. Niiden ihmisten kasvot, joiden tietää kärsivän ja kenties kuolevan kuvanottohetken jälkeen. Kuten esimerkiksi tässä kuvassa esiintyvä Jiří Franta. Mitä pahaa hän on tehnyt, että hänen kohtalonsa on kuolla saksalaisessa vankilassa vuonna 1945? Kuvassa hän on aloittamassa lääketieteen opinnot, elämäntyönsä hän teki silmälääkärinä.


Sain Frantan vankilakirjeet, 46 kpl, kopioitua tänään Kaarlen yliopiston arkistosta. Pitänee löytää jostakin sopivan energinen hetki niiden lukemiseen, nämä kun eivät yleensä mitään huviretkiä ole nämä vankilakirjeet.

Mutta ettei menisi ihan pelkäksi synkistelyksi, Prahahan on hieno kaupunki ja täynnä elämää ja iloa, esittelenpä eilisen hernekeiton, jota sain Café Neustadtista, Karlovo  náměstílla. Vähän hipsterikahvila, mutta ruoka on hyvää. Jopa hernekeitto oli maukasta, samoni itse tehty limonadi, josta ei kuvassa olekaan juuri enää jäljellä.


tiistai 11. maaliskuuta 2014

Hiuksiakin pitää leikata joskus

Kävin tänään vakikampaajallani täällä Prahassa. Hän on korealainen mies, joka on persoona sinänsä. Kampaamokäynnit menevät aina saman kaavan mukaan.

Sovin ajan tekstiviestitse, saan vuolaan kiitosviestin siitä, että olen tulossa juuri hänen salonkiinsa ja on ilo nähdä.

Tulen sovitusti paikalle, aloitamme ritualistisen erimielisyyden jostakin asiasta. Koskaan ei voi tietää, mistä aiheesta. Tällä kertaa hän oli sitä mieltä, että hiuksissani ei ole mitään vikaa, mutta sepä tässä ongelma onkin, ovat niin hyvässä kunnossa, ettei kampaajaa tarvittaisi. (Aiemmilla kerroilla hän on kauhistellut mm. tapaani käydä uimassa ilman suojaavaa lakkia, se tulee tuhoamaan hiukseni, ja sitä, etten yleensä käytä hoitoainetta, kun hiukset selviävät ihan ilmankin.)

No sain hänet taivuteltua siihen, että jos nyt kumminkin leikattaisiin. Ehdottamani malli ei tietenkään koskaan käy sellaisenaan:
- Madam, Madam, teidän hiuksenne kierteillä sellaista ei voi leikata. Ei ole mahdollista minun näillä saksilla tehdä, mitä ehdotatte.

Lopputulos on, että herra leikkaa hiukseni oman päänsä mukaan, joskus saattaa kysyä, että lyhyeksikö vai vielä lyhyemmäksi. Siinä ei mikään selittely auta. Välissä hän pesee hiukset, sitten malli viimeistellään. Sakset käyvät hurjaa tahtia, mutta koskaan hän ei varoita, että täytyisi pitää silmät kiinni. Tosin pidän ne kiinni joka tapauksessa, vaikka terät eivät koskaan käy lähelläkään silmiä.

Kampaaja osaa kaikki listahitit ulkoa, ja niitä hän laulaa radionsa kanssa. Toisinaan soolo-osia, toisinaan taustoja, ilmeisesti fiilisten mukaan. Ja instrumentaaliset osat hän viheltää tai hyräilee. R ja l menevät sekaisin, niin kuin aasialaisilla usein, mutta mitäpä se haittaa.

Joku saattaisi ihmetellä, miksi käyn kampaajalla, joka leikkaa hiukseni siten, miten en niitä halua. Syy on se, että hänen mallinsa toimivat hämmästyttävän hyvin, ja ne kestävät myös kasvua. Kun ehdotin, että tulen vielä huhtikuun lopulla vähän trimmaamaan, niin mies vain tuhahti, että:
- Tämä kampaus kyllä kestää, älä nyt heti tänne uudestaan tule.

Välillä kampaaja on myös superreilu, kuten ottaessaan minut hyvin myöhään ylimääräiseksi asiakkaakseen. Sillä kertaa hän äityi kehumaan, että ei olisi kyllä ottanut, ellei olisi tiennyt, että tulossa on se mukava nainen Suomesta. 

Tänään kampaaja kysyi, aionko kirjoittaa romaanissani hänestä  myös. Lupasin olla kirjoittamatta, mutta blogistahan ei ollut mitään puhetta.

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Aluearkistossa

Tänään suuntasin kulkuni Prahan ulkopuolelle, yhteen sen aluearkistoista. En voi kuin onnitella itseäni siitä, että kykenin taas ostamaan lipun ja löytämään oikeaan kohteeseen ongelmitta. Jostakin se puhekielikin vaain aina löytyy, kun on pakko.

Päivän saalis oli sentään jotakin tietoa, olen ihan tyytyväinen panostuksen ja lopputuloksen väliseen suhteeseen. Välillä kun tulee tehtyä hukkareissuja, mikä harmittaa aivan vietävästi.


Tosin se, mitä tietoa tarkkaan ottaen sain, on pikkuisen hämärän peitossa, koska käsiala oli paikoitellen niin hankalasti luettavaa. Otin siis kuvia ja konsultoin jotakuta, joka osaa lukea vanhoja käsialoja paremmin kuin minä. Joka tapauksessa Sokolov-järjestön pöytäkirjojen kautta löytyi taas jotakin uutta, mutta ihan kaikkea en saanut omin avuin luettua.

Osa teksteistä sen sijaan aukeni aika mukavasti. Luen vain valitettavan hitaasti, eritoten käsin kirjoitettua materiaalia. Olisi ollut kiinnostavaa jäädä lukemaan koulun johtokunnan pöytäkirjoja siltä ajalta, kun Sudeettialueet liitettiin Saksaan sekä Protektoraatin ajalta. Niin paljon olisi luettavaa, tutkittavaa ja kirjoitettavaa tässä maailmassa, mutta kuka sen kaiken tekee?

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Julisteita ihmettelemässä

Jos ja kun joku Prahaan matkaava eksyy tänne blogiini, niin tässä välissä kehottaisin, että käykääpäs täällä:

http://www.dox.cz/en/

On muuten hieno, vanhaan lentokoneenosatehtaan tiloihin tehty näyttelyhuoneisto. Muistuttaa fiilikseltään Kiasmaa, mutta tässä on enemmän tolkkua, sekä rakennuksessa että itse siinä, mitä on seinien sisällä. Joku Havelin kaveri, entinen imigrantti on tämän perustanut, eikä mene noin 8 euroa hukkaan, jos päättää käydä.

Nyt on esillä julistetaidetta vuosilta 1914-2014. Tämä näyttely on pystyssä toukokuun puoliväliin saakka. Otin paljon kuvia, osa taitaa jäädä esiteltäväksi toisella kerralla, mutta tässä nyt jotakin vähäsen, mistä saa käsitystä.