lauantai 19. huhtikuuta 2014

Saksalainen kaupunki ilman saksalaisia

Reissu vei minut Libereciin. Vuoteen 1945 asti kaupunki oli täysin saksalainen, nykyään saksalaisia ei tietenkään enää ole, ja tuntuu kuin heidän muistonsa olisi tyystin poispyyhitty. Tätä ihmettelin jo ensimmäisellä vierailullani Libereciin keväällä 2011. Kuitenkin kaupungin vanhat osat näyttävät varsin saksalaisilta, joten tunnelma on tietyllä tavalla yhä aavemainen. Voin kuvitella, mitä se on ollut 40-luvun lopulla.



Torilla oli tietysti kansallispukuisia tanhuajia, niitä näkee täällä todella usein. Eivät kuitenkaan ole paikallisia, vaan saattavat olla jopa Slovakiasta, kuulemma. Täkäläinen kansallispuku, sikäli kun sellainen on, olisi tietysti saksalainen, mutta kuka sellaista käyttäisi?


Saksalaisella rahalla tänne on kuitenkin rakennettu uusi, hieno kirjasto, kristalliyössä poltetun synagogan tilalle. Kirjastoon kuuluu myös synagoga, mutta se oli kiinni.



Liberec lienee kuuluisin talviurheilustaan. Kaupunki on vuorten ympäröimä, luonto on äärimmäisen kaunista. Täällä on paljon mahdollisuuksia kävellä vuorilla ja tehdä vaelluksia ja pienempiä retkiä. Vuorien takia junamatka kaupunkiin on Prahasta käsin vähintään 3-tuntinen, joten nykyään kannattaa mennä Student Agencyn edullisella bussilla, jolloin matka kestää vain tunnin.

Suunnitelmissa kuulemma oli rakentaa tunneli ja suorempi ratayhteys Prahasta Libereciin, mutta sitten muuan Adolf Hitler ei voittanutkaan sotaa, joten tämäkin hanke haudattiin.


Tällaisia villoja löytyy vielä saksalaisten jäljiltä. Sodan jälkeen monet tšekit tulivat tänne ja Sudeettimaahan ylipäänsä saadakseen haltuunsa saksalaisilta jäljellejäänyttä omaisuutta. Tämä asetelma vaikuttaa yhteisöjen ilmapiiriin yhä tänäkin päivänä. Täytyy toisaalta muistaa, etteivät kaikki tšekit tulleet näille alueille siitä syystä, vaan osa heistä pakkosiirrettiin kommunismin aikana. Ja nekin, jotka ensin kaappasivat jonkun hienon saksalaisvillan, joutuivat siitä luopumaan vuonna 1948, kun kommunistit tulivat valtaan. Taas yksi muistutus siitä, miten monimutkaista historia voi olla, mutta miten siitä voi  helposti halutessaan tehdä yksinkertaistuksia.


torstai 17. huhtikuuta 2014

Samettivallankumouksen alkupisteessä


Fysioterapiaan mennessä olen kävellyt tämän laatan ohi, koskaan aiemmin en ole ehtinyt pysähtymään sen luo. No siinähän lukee, että "Milloin, jos ei nyt? Kuka, jos emme me? 17.11.1989". Samettivallankumouksen muistokilpi, siis.

Sattumalta tänään sitten yksi tuttu geologi ehdotti, että kävisimme tutustumassa samalla kadulla olevaan yliopiston luonnontieteiden taloon. En ollut järin innostunut, koska mieleen tulee heti Turun yliopiston luonnontieteidentalo... Mutta menin tietysti, kun pyydettiin. No, tunnelma on kyllä aivan toinen kuin turkulaisversiossa. Tämä talo löytyy siis Albertov-nimiseltä kadulta. Kannattaa mennä kuikuilemaan päiväsaikaan arkisin, kun opetus on käynnissä ja ovet ovat auki. Tällaista oli keisarillisen yliopiston meininki, ei meillä päin vaan mitään tällaisia.



Käynti rakennuksen suurimpaan luentosaliin, kannattaa kurkata myös sisälle!
Tällainen ansioituneille geologeille annettava mitali on näköjään olemassa. Joka päivä oppii uutta.


Ja on sen näköjään saanut joku suomalainenkin.



Niin, ja geologituttuni kertoi, että samettivallankumous alkoi tältä nimenomaiselta kadulta. Siinä yksi hyvä syy käydä edes kadulla, vaikkei tuota luonnontieteiden taloa ehtisikään sen enempiä nuuskia.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Pääsiäisviikon lumet Itä-Böömissä

Tutkimusmatkailijan arkea on herätä joskus jopa neljän maissa, jotta ehtii kuuden junaan. Kun paikallishistorian harrastajat haluavat tavata yhdeksän maissa Chotěbořissa, ei siinä juuri vaihtoehtoja ole.Toisaalta aamulla kun saa itsensä ylös, ei se niin kamalaa olekaan.

Yllättävää sen sijaan oli se, että Itä-Böömissä satoi lunta!



Itse reissu ja keskustelut antoivat vastauksia kysymyksiin, mutta toisaalta herättivät sarjan uusia. Miksi Pavel, jonka kirjeitä tutkin, ei löydy 30-luvulla tehdystä kyläkroniikasta? Eivätkä hänen vanhempansakaan löydy sieltä. Eikä tietoa, missä talossa he asuivat. Olisiko kylän leipuri voinut unohtua? Muista lähteistä löytyy Pavelin syntymäpäivä, samoin siskon, mutta toinen sisko on unohtunut. Miten tämä on mahdollista? No, etsinnät jatkuvat. Tulen paikkakunnalle uudestaan luultavasti marraskuussa, saapa nähdä, onko silloinkin lunta.

Paikallisessa kievarissa oltiin todella otettuja kielitaidostani. No, tästä ei pidä luulla, että se olisi hyvä, riittää, kun yrittää sanoa muutaman sanan, niin heti kehutaan. Rohkaisevaa tietysti.

Lähtöä tehdessäni, neljän maissa, lumet olivat sulaneet ja tilalle oli tullut vesisade. Sade ei jatkunut koko matkaa, Prahassa oli poutaista, mutta kylmää. Rata kulki ison kappaleen matkaa pientä jokea myötäillen. Oli todella kaunista. Mietin, miten se on vaikuttanut ihmisten kulkureitteihin, kun rautatie on tullut tuollaiseen kohtaan. Ehkä aivan alkuaikoina ei mitenkään, koska junat ovat olleet niin hitaita. Kauriilla oli vasoja. Jokimaisema inspiroi minut myös kirjoittamaan noin liuskan verran tekstiä, onneksi oli vihko ja kynä mukana. Ilman niitä en uskalla lähteä täällä muutenkaan mihinkään.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Mies, jonka naapurina on Prahan linna

Haastattelukierrokseni (lukijat voivat ajatella, että loputtomat sellaiset, niin ajattelen itsekin, mutta nautin niistä) tämän päivän etappi oli muuan arkkitehti, joka oli kommunistiaikana joutunut vankilaan siitä, että oli partiojohtaja. Osoite ohjasi Pienellepuolelle, hämmästyttävän lähelle Prahan linnaa. Perinteiseen tapaan olin tietysti eksyksissä, syy on yleensä huono suuntavaistoni, mutta tällä kertaa kyllä syy oli ihan siinä, että niitä katukylttejä ei vaan laiteta, vaikka niitä kuinka tarvittaisiin.

Ihmettelin, missä katu on, kun niillä kohdilla on maastossa portaat. Päättelin lopulta, että portaiden on pakko olla katu, mutta kun portaat johtavat Prahan linnaan, alkaa hiukan epäilyttää, että onkohan nyt paikka oikea. Katusoittaja näkee kummastuneen katseeni, häneltä saan varmuuden, että kyllä nämä portaat tosiaan ovat kyseinen katu, ja kourallinen ihmisiä oikeasti asuu näissä taloissa.


No ovisummeri löytyikin oikealla nimellä, joten oikeassa paikassa oltiin. Kun painoin summeria, ei hetkeen tapahtunut mitään, paitsi summeri alkoi pitää kamalaa vinkunaa. Se on niiden tapa täkäläisissä vanhoissa taloissa eikä tarkoita mitään, joten ei syytä huoleen. Puolen minuutin kuluttua pohjakerroksen liikkeen täti kysyy, olenko menossa tämän nimisen henkilön luo. Vastaan myöntävästi. Hän sanoo, että päästää minut sisään. Kaupan täti on siis ilmeisesti päiväsaikaan jonkinlainen vahtimestari myös. Hän avaa oven sisäpihalla olevan oven porraskäytävään ja kehottaa menemään 3. kerrokseen.


Komeat holvikaaret tevehtivät minua käytävällä. En ole asiantuntija, mutta oletan niiden olevan melkoisen vanhoja. Pian opinkin isännältäni, että kyseisessä talossa on goottilainen perusta, renessanssiajan rakennus ja barokkijulkisivu. Samoin opin, että nämä portaat ovat ensimmäinen reitti Prahan linnaan, olivat aikanaan kuja. Ja sanottakoon vielä, että tässä talossa asui 1500-luvulla kuvanveistäjiä, jotka työskentelivät linnalle.


Tässä vielä taiteellinen näkemys samasta paikasta 40-luvulta, talonkirjan alkulehdeltä. Isännän vanhemmat alkoivat koota talon historiaa, mutta kommunismin aikana ei ollut viisasta tehdä asioitsa tai ihmisistä liian tarkkoja muistiinpanoja, joten kirjaa on päivitetty myöhemmin. Aina, kun johonkin talon 6:sta asunnosta tulee uusi asukas, häntä pyydetään kirjoittamaan jotakin talonkirjaan.

Magistrat (miksi sana onkin niin pahaenteinen) on muuten saanut päähänsä, että nuo portaat täytyy uusia. Jossakin muualla linnakukkulalla on nimittäin ongelmia sadevesien kanssa, joten nyt on päätetty tarttua toimeen ja korjata kaikkien linnalle johtavien katujen sadevesiviemäröinti. Tässä tapauksessa se tarkoittaisi portaiden irrottamista ja uusimista. Kukaan ei tosin tiedä, mitä tapahtuu 1200-luvulla tehdyille perustuksille, jos portaat kiskaistaan yhtäkkiä pois. Kukaan ei myöskään muista 300 vuotta vanhojen portaiden kanssa olleen mitään sadevesiongelmiakaan. Meneillään onkin hirveä lobbauskampanja hankkeen kaatamiseksi. Kesken keskustelumme joku asukasaktiivi soitti voitonriemuisena, ettei tässä talossa ainakaan kukaan kannata uusia portaita. Asuinpaikasta huolimatta keskustelunaiheet ovat näköjään aina täsmälleen samat.


Sade rummutti välillä raivokkaasti kattoon, kun keskustelimme elämästä totalitaarisessa yhteiskunnassa, partiolaisuudesta, salaisen poliisin kuulusteluista, taiteesta, Pariisista, arkkitehtuurista ja aina vain tästä talosta. Vähän väliä isäntä kaatoi teetä turkkilaisesta kannusta, jonka kertoi ostaneensa Istanbulista.

Olen aina sanonut, etten välittäisi asua Pienelläpuolella, kaiken maailman turistien seurassa. Nyt otan vähän sanoja takaisin, kyllä Marie Theresen naapurissa voisin minäkin asua. Silmät sulkiessani kuvittelen hänen vaununsa ajavan tuota kapeaa katua ylös, sillä ennen hänen laajennustyötään ei muuta reittiä linnalle ollut.

Illan pimetessä oli pakko lähteä jo kotiin, sillä huomenna on minulla tosi, tosi aikainen herätys. Ratikkapysäkillä järsin mausteista kanankoipea pahimpaan nälkääni ja mietin, miten lyhyt ja nopea matka onkin alas linnavuorelta takaisin tavallisen kansan pariin.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Teatterissa ja selvin päin

Moni aina kyselee minulta matkailuvinkkejä Prahaan. Hyvä on kysellä, vastaukset voivat olla vähän niin ja näin. Mutta tänään tulin tehneeksi kaksi turisteille tyypillistä juttua, joten esittelenpä ne.

Ensinnäkin kävin tällaisessa pienessä teatterissa, jossa mm. Václav Havel työskenteli niin kauan kuin sai. http://en.wikipedia.org/wiki/Theatre_on_the_Balustrade Näytelmä kertoi kahdesta näyttelijästä, jotka kirjoittivat kirjeitä toinen toisilleen. Tarina on tosi, kirjeet on julkaistukin. Toivottavasti ne löytyvät joskus englanniksi julkaistuina myös.


Pidin esityksestä, vaikka dialogin seuraaminen oli tällä kielitaidolla hiukan hankalaa. Näytelmä myös perustui dialogille hyvin vahvasti, ja dialogit olivat käytännössä otteita näistä mainituista kirjeistä. Näytelmän nimi on yllättävästi Korespondence. Hetkittäin näytteleminen oli tyypillistä tšekkoslovakialaisen koulukunnan touhua, eli ylinäytellään, kävellään hassusti, mimikoidaan humoristisesti jne. Se sopi kokonaisuuteen välillä, mutta hetkittäin meni ihan yli. Erityisesti toinen näytös oli liian pitkä. Penkissä istuessani ajattelin, että kun jopa minä tajuan, että nyt tuolla henkilöllä on keuhkosyöpä, niin eikö olisi aika mennä draamassa eteenpäin. Mutta kokonaisuutena näytelmä oli ihan katsomisen arvoinen.

Ennen teatteria kävimme syömässä kasvisravintolassa nimeltä Lehká hlava (Selvä pää). Ensimmäistä kertaa elämässäni törmäsin hyvään kasvisravintolaan. Tarkoitan sellaista paikkaa, jossa ruoka on maukasta ja tuoretta ja paikassa on miellyttävä asioida. Ei pitäisi olla mikään toivoton vaatimus, mutta... No, tätä paikkaa voin suositella. Älkää antako pikkuisen hipahtavan ulkonäön - tai aika paljonkin hipahtavan, kun rehellisiä ollaan - pettää. Ruoka on oikeasti hyvää, ja paikka on niin suosittu, että illalla on pakko olla pöytävaraus. Vaikka paikka on sisustettu vaihtoehtomeiningillä, erityisesti wc-tiloissa huomaa olevansa vanhassa goottilaisessa talossa, koska siellä näkyy alkuperäisiä holveja ja seiniä.


Kukapa tosiaan uskoisi, että tämän oven takana on Prahan suosituin kasvisravintola, mutta totta se on! Ei muuta kuin sisälle vaan ja syömään.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Kevät on!

Huumaava tuoksu on vallannut kadut. Syreenit! Melkein kuukauden etuajassa. Kaunista. Ja kiva tietää, että saan kokea syreenit vielä Suomessa uudemman kerran.


En tiedä, mitä media kirjottelee, mutta useampi ihminen on saanut jostakin sellaisen käsityksen täällä, että Suomessa pelätään ihan hirveästi nyt Ukrainan tilanteen takia. Hurjimmat huhut tiesivät kertoa, että Suomi on nyt kiireen vilkkaa aloittamassa Nato-neuvotteluja, koska Suomellekin on uhiteltu. Piti ihan mennä nettiin tarkistamaan, että onko näin todella, kun en ole mitään kuullut.

Kun olen yrittänyt suhtautua puheisiin vain  oikeastaan ottamatta mitään kantaa, se on taas tulkittu niin, etten mielelläni puhu, koska Venäjä on niin pelottava. Niinpä olenkin tyytynyt toistelemaan vaan samaa tylsää fraasia:
- Pitää katsoa päivä kerrallaan.
Tähän ihmiset ovat aina tyytyväisiä.

Pitää yrittä itse oppia tuosta, miten typerältä se kuulostaa, kun ulkopuolelta ollaan suuria asiantuntijoita.