keskiviikko 12. elokuuta 2015

Zátopek ja Nurmi - kohtaaminen symbolisella tasolla

Se hetki, kun huomaa Suomen Kuvalehden twitter-fiidissä vilahtavan oman nimen keskellä yötä, kellonlyömällä, kun pitäisi olla jo unten mailla, on melko havahduttava. Oli ihan pakko nousta kunnolla ylös ja lukea, mitä minusta blogataan.

Karo Hämäläinen oli lukenut noin vuoden takaisen artikkelini Urheiluhistoriallisen seuran vuosijulkaisusta ja peilasi sitä vasten omaa kaunokirjallista teostaan Yksin. Hämäläinen oli sijoittanut romaaniinsa kohtauksen, jossa Emil Zátopek, tai ainakin Zátopekin kaltainen mies, tulee Paavo Nurmen kauppaan ja ostaa sieltä paidan. Kohtaamiselle ei ole historiallista perustetta, mutta Hämäläinen luonnehtii sitä nyökkäykseksi kohti Jean Echenoz'n romaania Pitkä juoksu. Echenoz nimittäin on kirjoittanut samantapaisen kohtauksen Nurmen ja Zátopekin välille.

Kaunokirjallisuudessa on täysin luvallista, usein jopa toivottavaa, tehdä omia ratkaisuja, vaikkapa intertekstuaalisin perustein, kuten tässä tapauksessa. Hämäläinen siteeraa Echenoz'n tekstiä seuraavasti:

”Nurmi ei sano sanaakaan, tyytyy vain katsomaan asiakkaita silmiin ja myy ohimennen suunnattoman kalliita suomalaisia paitoja ja kiskurihintaisia silkkisolmioita, joita asiakkaat eivät tarvitse alkuunkaan. Ostettuaan paidan niin kuin kaikki muutkin putipuhtaaksi kynitty Emil pitää sitä yllään muutaman tunnin – paita on nätti mutta hieman nafti, aavistuksen verran karhea ja pistelee ihoa pikkuisen – kunnes vaihtaa vaatteet, vetää ylleen punaisen paidan ja numerolapun 903, ja sitten vain kymmenelletuhannelle metrille.” (Pitkä juoksu, ss. 72–73.)

Lukiessani Pitkää juoksua muutama vuosi sitten kiinnitin tähän kohtaukseen huomiota. Tuolloin en vielä tiennyt varmaksi, olivatko nämä kaksi suurjuoksijaa kohdanneet vai eivät, mutta kauppakohtausta epäilin suuresti. Vuosi 1952 oli Tšekkoslovakiassa suurten poliittisten puhdistusten aikaa. Ihmisiä hirtettiin, ammuttiin, vielä useampia vangittiin ja tuomiot olivat pitkiä. Joka vain pystyi ja uskalsi, emigroitui. Zátopekejakin valvottiin tarkasti, sillä heidän pelättiin loikkaavan. Sama tilanne oli tietysti muillakin itäblokin urheilijoilla.

Päätin vielä soittaa Dana Zátopkoválle ja jutella asiasta hieman. Dana valitteli 40 asteen lämpötiloja, mutta jaksoi kuitenkin jutella hetken verran. Hän kertoi, että he olivat nähneet kyllä Nurmen - juoksemassa stadionille ja sytyttämässä olympiatulen, siinä kaikki. Koskaan ei Emil saanut jutella idolinsa kanssa, vaan kaikki hänen Nurmi-tietämyksensä perustui kirjoihin. Näin kertoi Dana tänään iltapäivällä.

Echenoz'n teksti ei kuitenkaan jätä minua täysin rauhaan, sillä on suurta symbolista arvoa. Tšekkoslovakia on vain seitsemän vuotta aikaisemmin vapautunut natsimiehityksestä. Vapautta oli luvattu jo pitkään, Churchill oli kehottanut olemaan kärsivällinen ja odottamaan, sillä maan vapautuksen hetki olisi käsillä. Vapaus natseista oli tullutkin, mutta se oli aivan kuin Nurmen kaupasta ostettu paita: kauniilta tuntuva, mutta pistelevä ja ei ihan sopiva. 

Amerikkalainen kenraali Patton oli jumittanut armeijansa Länsi-Böömiin, Pilseniin, ja Prahan "vapauttivat" neuvostoliittolaiset. Kukaan ei heti aavistanut, mihin tämä johtaisi, kaikki olivat riemuissaan diktatuurin kukistumisesta. Pian karvastelu alkoi, ja Emilin juostessa Helsingissä kansakunnan jo valmiiksi herkkä iho oli hiertynyt vereslihalle.

Oikeastaan voi siis sanoa, että kahden juoksijan fiktiivinen kohtaaminen Suomessa, joka roikkui niukin naukin lännen piirissä, mutta ainaisen pudotusuhan alla, kuten nykyajan tosi-tv-ohjelmissa, on ollut varsin onnistunut kaunokirjallinen ratkaisu. Echenoz'n ja Hämäläisen Zátopek puki pian kauppareissun jälkeen ylleen punaisen paidan, mutta hän voitti - sittenkin.

Karo Hämäläisen blogiteksti löytyy täältä.


Emil juoksee yhä Danansa seinällä.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Salaisuuksien kätköillä

Pardubice on itäböömiläinen teollisuuskaupunki, jonka kaupunkikuva yhdistelee luovasti vanhaa ja uutta. On aivan uusia liikekeskuksia, kommunisminaikaisia lähiöitä, ensimmäisen tasavallan melko yksinkertaista tyyliä ja tietysti myös osuus keisarikunnan ajan loistosta. Kuten kaikissa vanhoissa eurooppalaisissa kaupungeissa, myös Pardubicessa on vanhoja kaupunkitaloja, joiden suljettujen ovien takana voi olla aivan mitä vain.


Yhdessä tällaisessa kaupunkitalossa, korkeat huoneet ja viisi huonetta plus keittiö, elää aivan yksin ja omillaan 97-vuotias leskimies Jaroslav. Onneksi sukulaiset asuvat kuitenkin lähellä, joten elämä on hyvää, kun saa vain kotona olla. Uskollisimmat lukijani (tai minut muuten vain tuntevat) arvaavatkin jo;  hän on selviytynyt Sachsenhausenista. Hän on viimeinen kaltaisensa Pardubicessa.

Jaroslav ei näe enää lukea eikä kirjoittaa, mutta poika on onneksi pitänyt minuun yhteyttä sähköpostitse. Tarkasti hän kuvaa minulle omakohtaiset kokemuksensa vuosilta 1939-1942. Olen vaikuttunut sekä kerronnasta että siitä, että tämä miellyttävä herrasmies käy vielä kouluissa puhumassa nuorille ja istumassa tuntikausia vastailemassa heidän kysymyksiinsä.

Kysäisen tietenkin, onko hänellä kirjeitä tallessa, onhan niitä, vaikka osan hän myi sodan loputtua rahapulassa keräilijöille. Tämä on varmasti ollut monien keskitysleirikirjeiden kohtalo. Kokoelma on silti vaikuttava, muutamia kymmeniä. Lupa kirjeiden kuvaamiseen annettiin mielellään.


Yhtäkkiä, kesken kuvaamissession, Jaroslav sanoo, että ai niin, onhan hänellä se leiriltä salakuljetettu kaulapussi ja muistikirjakin täällä jossakin. Ja niinpä ovat, puiseen rasiaan huolellisesti aseteltuina, muistikirja pussin sisällä. Kaulapussit olivat Sachsenhausenissa luvallisia, mutta muistikirjat eivät. Monella niitä kuitenkin oli, koska puseron alla olevassa pussissa niitä pystyi pitämään helposti piilossa. Hyvin harva kuitenkaan onnistui tai edes yritti salakuljettaa niitä leiriltä ulos.


Yöllä näen unta, että olen istumassa hautausmaan penkillä. Yhtäkkiä huomaan, että Václav Havel on tullut viereeni istumaan. Hän sanoo: "Huomaatko, miten demokratia toimii täällä hautausmaalla. Kaikki me päädymme mullan alle, tasa-arvoisesti."

Tajuan, että tämähän on Vinohradin hautausmaa, jonne Havel on haudattu. Nousen ylös ja lähden etsimään hänen hautakiveään. Kun löydän kiven, hän katoaa näkyvistä ja pian herään. Ihmettelen, miksi unen lisäksi aamulla on mielessä sanonta: kynä on miekkaa voimakkaampi.

Katson edellisen päivän kuvia kameran näytöltä ja ymmärrän.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Dokumentit piilossa ullakolla?

Aamu alkoi Benešovissa arkistotyöskentelyn merkeissä. Aloin tutkia yhtä koulun historiikkia, jonka joku opettaja oli tehnyt luultavasti 30-luvulla, hieman ennen kuin natsi-Saksa miehitti maan. Työ on selvästi vähän kesken. Ehkä sota oli sen keskeyttänyt? Siististi koneella kirjoitetun tekstin väliköihin oli opettaja merkannut, mikä kuva kuuluu mihinkin kohtaan. Ainoa ongelma oli, että kuvat puuttuivat kansiosta aivan tyystin.


Kysäisin arkistonhoitajalta, missä kuvat ovat, ja hän surullisena totesi, että ne ovat vielä kyseisessä kylässä. Kuten monet muutkin koulua koskevat asiakirjat. Niitä on yritetty saada arkistoon - tuloksetta. Kyläläiset eivät suostu antamaan. Tulin asiasta niin turhautuneen vihaiseksi, että tuntui, että verenkierto loppuu päästä kokonaan.

Kokemuksesta kuitenkin tiedän, ettei suuttumus tee muuta kuin aiheuttaa väsymystä, joten kokosin itseni ja kävin läpi saatavilla olevat materiaalit. Positiivisena asiana mainittakoon, että koulun pohjapiirros löytyi.


Pitää vähän pohtia, mikä on seuraava askel näiden kätkettyjen dokumenttien löytämiseksi. Tällä reissulla asia ei kuitenkaan ratkea, se on selvä. Nyt näkemäni materiaali herätti myös kiinnostavia pohdintoja, aivan sivupoluilta. Miksi esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheen tienoilla koulussa opettaneen henkilön tietoja oli vedetty mustalla musteella yli?


Jos oikein olisin ponnistellut, olisin ehkä saanut tekstin luettua valoa vasten peilikuvana, mutta en halunnut tuhlata tihrustamiseen aikaa, kun ei henkilö liity tutkimuskohteeseeni millään tavalla.

Iltapäivällä löysimme todellisen Itä-Böömin helmen. Se on kuulkaa Chrudim! Paikka, jossa ei ole mitään huippunähtävyyksiä, joten siellä ei myöskään pyöri hirveitä turistilaumoja.Mutta onpa komeat kaupunginmuurit ja ainakin yksi oikomistunneli muurista läpi.


Ihan kehnojalkaisille en Chrudimia suosittele, koska muurien sisäpuoliseen kaupunkiin on käytännössä pakko kiivetä portaita. Mutta itse voisin vaikka viihtyä tässä kaupungissa. Kaikki on selvästi äskettäin kunnostettu, löytyy hyviä kahviloita, kiinnostavia pikkuliikkeitä ja komeita näköaloja.


Yhdessä kahvilassa bongasin tällaisen kaksikielisen kyltin menneiltä ajoilta. Näitä näkee toisinaan, mutta silti verraten vähän. Goottilainen kirjaisin on muuten kautta linjan käytössä kaikissa saksalaisissa teksteissä ennen toista maailmansotaa. Jopa Kutná Horan lukion vuosikirjan saksan oppiaineen osuus oli painettu goottilaisella kirjaisimella.


maanantai 22. kesäkuuta 2015

Kutná Horan arkistossa


Olinpa tänään sitten Kutná Horan aluearkistossa haeskelemassa  lisää tietoa Františekin koulutuksesta. Joskus tuntuu, että minun on pakko kulkea kaikki sivupolut ja kiertotiet. Arkistonhoitaja nimittäin sanoi, että hän oli niin kiinnostunut siitä, mitä teen, että oli yrittänyt tutkia dokumentteja puolestani etukäteen, ja oli löytänyt Františekin vain yhdestä lukion vuosikirjasta hänen nimensä. Kukaan ei arkistossa tajua, miten hän yhtäkkiä ilmaantuu kolmannelle luokalle.

Alan käydä aineistoa läpi ja totean täsmälleen saman asian kuin arkistonhoitaja. Selailen seuraavaksi tilaamiani opettajienkokousten pöytäkirjoja, ja yhdessä niistä on alleviivattu yksi kohta ja piirretty huutomerkki viereen. Siinä lukee, että kokouksessa on keskusteltu oppilaista, jotka ovat hakeneet kaupunkikoulusta lukioon. (Kaupunkikoulu oli aikanaan jonkinlainen nelivuotinen kansakoulun jatkokoulu.) Aikani pöytäkirjoja selailtuani löydän päätöksen, jossa mm. František on päätetty ottaa kouluun.

Pyydän saada nähdä kaupunkikoulujen todistukset. Kyseisiä kouluja oli Kutná Horassa kaksi kappaletta, toisen paperit ovat kadonneet, toisesta en löydä hakemaani. Myös lukion todistuskopiot ovat kadonneet, niissähän olisi saattanut olla dokumentoituna, mistä František tuli lukioon. Saapa nähdä, katkeavatko jäljet tähän. Jos niin käy, voin lohduttautua sillä, että aika pitkälle olen selvittelyissäni jo päässyt.


Arkistonhoitaja totesi, että tilaamiani aineistoja ei ole juuri kukaan koskaan käyttänyt. Tämä on aika yllättävää, koska sukututkijatkin hyötyisivät tosi paljon koulujen kirjaamista tiedoista. On aika outoa kyllä käsitellä kansioita, joita ei selvästikään ole arkistoinnin jälkeen sen koommin avattu.


Arkistoinhoitajan oma erityisintressi on keskiaika. Hän on parhaillaan suunnittelemassa esitelmää Jan Hussista, jonka polttamisesta tulee tänä vuonna 600 vuotta. Hänen mielestään holokaust on masentava aihe, mutta toisaalta Kutná Horan luukirkko on aivan mahtava paikka. Makunsa meillä jokaisella...

No, kävinhän minä sitten siellä luukirkossa. Kokemus oli yhtä aikaa outo ja lattea. Erityisesti ihmettelin ihmisiä, jotka ottivat itsestään ja toinen toisistaan valtavasti kuvia. Hämmentävää oli myös nähdä Schwarzenbergin suvun vaakuna, joka on tehty kokonaan luista. Jos sattuisin olemaan aatelinen, en haluaisi, että suvustani olisi tällaisia symboleita olemassa vuonna 2015.


Plzeň - vuoden 2015 kulttuuripääkaupunki

Vaikenemisen kulttuuri on vallannut mieleni. Jopa öisin olen herännyt miettimään, miksi jotkut asiat unohtuvat, aktiivisesti tai passiivisesti, mutta yhtä kaikki, painuvat pois maailmantiedosta. Jokaisella on oikeus myös vaieta, se on selvää, mutta silti se tekee minut surulliseksi. Ehkä uskon liiankin sokeasti siihen, että asioista puhuminen voisi automaattisesti myös vapauttaa.

Kuuntelen Kutná Horan kirkonkelloja yössä ja uskon, että samaan tapaan kuin kellojen soitto on jatkunut esimerkiksi tällä paikalla jo vuosisatoja, jossakin vielä kaikuu heikko ääni menneisyydestä, joka tuo kaipaamani tiedon luokseni. Ehkä se tapahtuu yhteensattumien kautta, ehkä etsintöjen, ehkä vain löydän sen yhdistelemällä jo olemassaolevaa.

Saa nähdä, mitä pari seuraavaa päivää tuovat tullessaan. Huomenna ainakin on arkistopäivä ja odotukset ovat korkealla.

Tänään kävelimme Plzeňissä, joka on tämän vuoden kulttuuripääkaupunki. Kannattaa muuten poiketa kaupungissa, jos ei ennen ole ehtinyt!

Aivan ehdoton suosikkini oli valokuvanäyttely, johon oli pyydetty kuvia kaupunkilaisten yksityisalbumeista vuosikymmenten varrelta. Tavallisten ihmisten ottamissa kuvissa on aina jotakin erityisen aitoa ja viehättävää.

Pariskuntien välinen oluenjuontikisa

Sittemmin purettu kulttuuritalo


Olut, viini, naiset... Mikähän on maailmassa muuttunut?

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Kun kerrotaan ja ei kerrota

Jotenkin suurin piirtein arvasin, miten Šetějovicessa tänään käy. Saavuttuani Czech pointiin, siellä olivat ne täsmälleen samat mummelit ja se sama nuori mies. Paitsi, että nuori mies pakeni talon taakse minut nähtyään.

Mutta ei se mitään, jollakin peltotilkulla työskenteli ihmisiä, ja yksi heistä, keski-ikäinen mies, pahaa aavistamatta tuli kyselemään, mitä haluamme. Hän ymmärsi englantia, mutta vastasi tšekiksi, mikä sopi ihan hyvin, koska hän osasi kuitenkin puhua selkeästi ja melko hitaasti. Sitten hänkin soitti pari puhelua ja toisen puhelun jälkeen hän sanoi, että nyt lähdetään autolla liikenteeseen.

Niinpä hän ja tämä surullisenkuuluia nuori mies hyppäsivät autoonsa ja me omaamme ja seurasimme heitä perässä. Ajoimme metsätielle ja minulle tuli mieleen, että aikovatko he jättää meidät tänne tai kenties ampua kuopan pohjalle varmistaakseen, ettemme tule enää kolmatta kertaa mitään kyselemään.

Jäimme kuitenkin henkiin, sillä kävimme vain nuoren miehen kotitalolla. Hänen fiksu vaimonsa nimittäin osaa englantia. Lopulta kaikki tajusivat täydellisesti, mitä olen hakemassa. Vaimon isoisä tiesi, että numero 17 ei ole enää sama talo kuin 115 vuotta sitten, mutta se kuitenkin on samalla paikalla kuin entinenkin numero 17. Kenelläkään ei ollut sen enempiä tietoja, mutta jätin korttini siltä varalta, jos joku sattuu jotakin löytämään tai muistamaan vielä jälkikäteen.

Matka Prahaan oli muuten aika jännittävä, koska Hitlerin aikanaan rakennuttama mootoritie 1 on tietöiden alla. Normaalisti hiljaiset, kapeat, mäkiset ja mutkaiset tiet ovat nyt täynnä kiireisiä autoilijoita, kun tietöitä on pakko jotakin kautta kiertää. Olin ihan varma, että kohta pelti kolisee emmekä pääsekään sovittuun tapaamiseen, mutta ei sentään niin käynyt.


Tällaista kakkua tarjottiin 97-vuotiaan Sachsenhausenista selvinneen lääketieteen tohtorin Eduard Kuhnin luona. Kyllä tässä maassa kakut ovat vaan eri maata kuin Suomessa. Ja aitoa kermaa, tietenkin.

Taas kerran muistiin tuli kirjattua kiinnostavia, tärkeitä muistoja. Joidenkin kohdalla muistelija pyysi, ettei niitä kirjoitettaisi, ja laskin kynän kädestä. Nyt mietin, mitä niillä tekisin. Yhtä oikeaa vastausta ei taaskaan ole.

torstai 18. kesäkuuta 2015

Hullun maineessa ja luostarissa


Kylläpä tällä reissulla onkin ollut arkistolykky. Näen jo aika monen arkistonhoitajan vetävän herneet nenään tästä näystä, mutta kyllä, Dolní Kralovicen kunnantalolla minulta kysyttiin ihan ensimmäisenä: Saako olla kahvia vai teetä? Mikäs sen mukavampaa kuin mustalla teellä aloittaa päivän aineistojen selailu. Ei, en läikyttänyt.

Myös samainen avulias rouva opasti selaamaan kaste- ja kuolinkirjoja ja yllytti selaamaan enemmän kuin mitä periaatteessa tarvitsi, jos sieltä sittenkin löytyisi jotakin minulle tähdellistä. Ja löytyihän sieltä, Františekin lapsena kuolleet veli ja sisko, joista en ennen ollutkaan tietoinen. Tutkimukseni ei tähän tietoon kaadu tai sen varassa seiso, mutta olipahan taas hyvä muistutus siitä, että melkein kaikki kannattaa aina selata. (Tiedän, rajaaminen tässä suhteessa on varsin vaikeaa.)

Selvisin kuitenkin Dolní Kralovicesta nopeasti ja suuntasimme auton nokan Františekin synnyinkylää, Šetějovicea kohti.




Tällä kertaa minulla on mahdollisesti onnea saada vähän enemmän kylästä irti kuin eilen Najdekista. Tästä en tosin vielä voi olla varma, koska minun on pakko palata huomisaamuna paikalle uudestaan. Nythän on niin, että Tšekissä on kansalaisia palveleva Czech Point -verkosto. Eli aika pienessäkin käpykylässä on usein paikka, jossa saa hoitaa virastoasioita, kuten hankkia virallisia asiakirjoja tai hoidella veroasioita, tai mitä nyt milloinkin tarvitaan. 

Myös Šetějovicessa on Czech Point. Siellä istui kaksi vanhempaa rouvaa ja yksi nuori kundi. Kukaan ei puhu englantia eikä saksaa, ei siis sanaakaan. Ei edes se nuori mies. Aloin jo vähän miettiä, että onko kylän juomavedessä jotakin vikaa, kun vieraiden kielten opiskelu oli Františekillekin haastavaa, eikä asia ole parantunut 115 vuodessa yhtään. Sain sitten jotenkin kysyttyä talosta numero 17, joka on Františekin synnyintalo. 


Täällähän talot on numeroitu eikä kylissä välttämättä ole vieläkään varsinaisia katujen nimiä. Jos talo puretaan, samalle tontille rakennettu talo saatetaan numeroida uudelleen, tai joskus saatetaan pitää vanha numerokin. Eli en voinut kartasta päätellä, onko nykyinen numero 17 niin vanha, että se olisi alkuperäinen. Jos joku ihmettelee, mistä tiedän, että Františekin koti on juuri numero 17, niin kerrotaakoon, että tieto löytyy kastekirjasta. Joskus talon numero saattaa olla myös hautakivessä, jos henkilö on haudattu kotikylänsä hautausmaalle.


Sen verran ymmärsivät tšekinkielisestä selityksestäni, että olen kiinnostunut talosta numero 17, mutta eivät sitä, että haluaisin tietää, miten vanha talo on ja onko siitä muuta tietoa. Rouvat kehottivat nuoren miehen lähtemään näyttämään minulle taloa. Hän lähtikin, tosi haluttoman oloisesti lampsimaan kanssani ulos. Siinä sitten seisoimme talosta muutaman sadan meterin päässä, eikä hän ymmärtänyt, mitä haluan, enkä minä keksinyt, mitä osaamiani sanoja käyttäisin. 


Lopulta hänelle valkeni, mitä yritän selittää. Ja minäkin ymmärsin, kun hän sanoi soittavansa kollegalleen. Hetken päästä hän kertoi, että huomenna klo 9-13 paikalla on joku, joka ehkä tietää asiasta, ja joka ymmärtää vähän englantia ja saksaa. Mahtavaa! Tuskin maltan odottaa huomisia keskusteluja. 


Tunnustettakoon, että jouduin vielä palaamaan Czech pointiin ja pyytämään miestä kirjoittamaan sanomisensa paperille, jotta varmasti tajuan. Rouvat pyörittelivät silmiään ja katsoivat toisiaan merkitsevästi. Kun lähdin ulos, mustavalkoinen kissa tuijotti pisteliäästi ja kuulin kylätalolta naurunremahduksen. On ihan ok olla osaamatta kieliä. Pienen kylän Czech pointissa ei varmasti yleensä tarvita vieraita kieliä. Silti ei tarvitsisi nauraa tuolla tavalla, kun toinen yrittää hakea tietoa. Tältä tuntuu olla hullun maineessa.




Olin muuten tosi vähällä napata Františekin naapurin puutarhasta pari mansikkaa tuon kaiken kokemani jälkeen. Mutta enpä sitten tehnytkään niin. Voin olla outo kulkija, mutta en sentään mansikkavaras.



Se huippuavulias rouva Dolní Kralovecissa sen sijaan ymmärsi surkeaa solkotustani tarpeeksi hyvin. Lisäksi hän vinkkasi, että Humpolecin tai Želiviin kannattaa mennä yöksi. Želiv onkin minulle tuttu paikka viime keväältä, kuten osa lukijoista ehkä muistaakin. Niinpä nytkin päädyimme käymään luostarissa, ja sielläkin oli minulla onnea. Olin nimittäin hukannut yhden munkin yhteystiedot, ja haluaisin tutustua heidän 1600-luvulta peräisin olevaan kirjastoon, koska Pavel puolestaan työskenteli siellä luostarivuosinaan.

Olin miettinyt, miten saada yhteystiedot takaisin, harkinnut jopa luostariin soittamista, mutta en muistanut munkin kumpaakaan nimeä,en virallista etunimeä enkä munkkinimeä. Hankala soittaa, kun ei osaa kertoa, ketä yrittää tavoitella. Mutta hetken alueella pyörittyäni hän tulikin vastaan. Pahoittelin sitä, että tulen kutsumatta ja ilmoittamatta, hän pahoitteli sitä, että hänellä on kovasti töitä EU-rahoitusprojektin kanssa juuri nyt. Sain yhteystiedot ja lupasin palata asiaan jollakin toisella reissulla. Hän päästi meidät kuitenkin katselemaan vanhoja valokuvia luostarin sisätiloihin, aivan yksin ja ilman valvontaa. Tämä oli taas sellaista ystävällisyyttä, josta tulen olemaan aina kiitollinen.



keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Arkistossa ja kenttätutkimuksissa

Mikä mahtaisi olla korkein kunnianosoitus, mitä voisi anoa arkistonhoitajalle? Tänään olin Brnon aluearkistossa, joka ei sijaitse kuitenkaan fyysisesti Brnossa, vaan Žďár nad Sázavou -nimisessä pikkukaupungissa. Siellä tapasin livenä sen superystävälisen arkistonhoitajan, joka vaivojaan säästelemättä oli hakenut minulle aivan kaiken, mahdollisen ja mahdottoman tiedon. Oli käynyt läpi lähteitä, joita en olisi osannut etsiä, ja mihin tahansa alueeseen viittasinkaan Nové Městossa, hän heti kiikuttaa kaikki mahdolliset vanhat valokuvat tuosta alueesta minun nähtäväkseni. Lisäksi hän skannasi ja printtasi ne minulle, ja nyt illalla huomasin, että samat kuvat olen saanut vielä sähköpostiini päivän aikana.

Jos kaikki arkistonhoitajat olisivat edes puoliksi näin avuliaita, työni olisi tuhannesti helpompaa. Ja kyllä Maria kirkon seinältä hymyili ihan oikein; tänään löysin lisää tietoa Marenkasta ja hänen elämästään, koulumenestyksestään, sukulaisistaan ja mahdollisesti myös ystävistä.




Vanhoja koulupäiväkirjoja katsellessa tulee monenlaista mieleen. Silmiinpistävää on, miten usein 1890-luvulla on annettu vapaata loppukevääksi, erityisesti pojille, joskus tytöillekin. Huono koulumenestys näyttää korreloivan vapaiden kanssa. Yleensä tytöt näyttävät äkkisilmäyksellä pärjäävän koulussa muutenkin paremmin, siis keskimääräisesti. Silti pojat pääsivät tietysti jatko-opintoihin tyttöjä paremmin.

Lisäksi huomasin mielenkiintoisen seikan: Yllättävän moni poika oli lukiossa vaikeuksissa saksan ja 

tšekin kielessä, mutta ei välttämättä ranskan kielessä, joka oli ainakin Nové Městossa pakollinen vieras kieli. (Saksa oli siis maan toinen kieli eikä vieras kieli, näin lukee todistuskopioissa.) Rupesin ihan miettimään, että onko esimerkiksi ruotsin kielen ja äidinkieleen opiskeluun liittyvät motivaatiovaikeudet aivan uusi tai pelkästään suomalainen ilmiö...

Itävalta-Unkari osasi ainakin antaa ohjeita. Koulujen päiväkirjoissa oli alkusivuilla ohjeistus siitä, millainen viiva pitää vetää kirjaan, jos oppilas on aamupäivän, iltapäivän tai koko päivän poissa. Koko päivä merkataan ristillä. Jos poissaolo on selvitetty, viiva ympäröidään kaarella, tai risti ympyrällä. Oikeastaan tällä lailla päiväkirjoista tulee samalla pieniä taideteoksia.



Mitä sitten Marenkan kotikylästä, Najdekista, on vielä jäljellä 1890-luvulta? Eipä taas juuri paljoakaan. Kylän krusifiksi ja puro. Siinä varmaankin tärkeimmät.




Ja Marenkan todennäköisen kortteeripaikan tilalla Nové Městossa on nyt jo vähän vanhahtava pieni ostoskeskus... Lohdullista kuitenkin on, että Marenkan ja Františekin yksi varmasti tiedetty kohtaamispaikka, kolme ristiä korkealla kukkulalla, on yhä paikallaan.


tiistai 16. kesäkuuta 2015

Olen koskettanut suuruutta ja Maria hymyilee minulle

Nové Město na Moravě on tunnettu hiihtourheilusta, erityisesti ampumahiihdosta. Minulle paikkakunta on tuttu Marenkan ja Františekin koulukaupunkina, ja tänään pääsin ensimmäistä kertaa paikan päälle. Ensimmäinen löytöretkeni tällä reissulla suuntautui museoon. Sieltä yritin löytää edes hieman tietoa vuosista 1900-1902, jolloin kyseinen rakastunut pari olivat yhtä aikaa koulussa.

Kuvia löytyy, mutta hyvin vähän mitään erityisen konkreettista. Arkiston mielenkiintoisin anti taisi olla se, kun yhdestä laatikosta putkahti esiin presidentti Masarykin allekirjoittama muistokirja. vuodelta 1928, jolloin hän vieraili kaupungissa. Hipaisin sormella hänen nimikirjoitustaan ja tunsin koskettaneeni suuruutta. Kuvituksen on tehnyt paikallinen taiteilja, Karel Nemec.



Nemec on myös tehnyt paikallisen katolisen kirkon maalaukset. Pelkästään niiden takia kannattaa tulla kaupunkiin. 



Ehkä tämän päivän mielenkiintoistin juttu oli kirjeissä mainittujen paikkojen etsiminen. Kävelimme ainakin kaksi tuntia Ochozan metsässä, jossa Marenka ja František kulkivat. Ehkä joimme samasta lähteestä heidän kanssaan. Jotkut puut olivat niin paksuja, että ne olivat varmasti pystyssä jo heidän aikanaan. Kyseessä on kuitenkin hoidettu metsä, joten järeimmät rungot on kaadettu, mikä on ymmärrettävää, mutta myös vähän surullista.



Spekuloin myös, onko yksi tietty hautausmaa se, joka mainitaan kirjeissä. Hyvin luultavasti se on ollut yksi rakastuneen parin salainen kohtauspaikka, koska se sijaitsee Františekin silloisen kortteeripaikan lähellä. Aivan varma en tietenkään voi koskaan olla, mutta tämä on paras arvaukseni. Osa haudoista on niin vanhoja, että sopivat ajankuvaan. Kyseinen hautausmaa on ilmeisesti ainakin nykyään nuorison hengailupaikka, koska siellä maleksi kolme teini-ikäistä poikaa, kunnes kyllästyivät ja menivät lähitaloon kirsikkavarkaisiin. Myös hautausmaan portinpielestä oli kaadetttu puu, joka siinä taatusti oli 115 vuotta sitten. 



Františekin kortteeritalon kohdalla on nykyään ränsistynyt pubi, joka piiloutuu korkean pensasaidan taakse. Olisi edes ränsistynyt alkuperäinen talo, mutta kyseisellä rakennuksella on ikää vain muutama kymmenen vuotta. Tällaisista pettymyksistä huolimatta olen ehdottomasti sitä mieltä, että kun jotakin asiaa tutkii, on tärkeää mennä paikan päälle. Vähitellen oppii kuorimaan ajan kerroksia ja löytämään sittenkin jotakin. Usein se on pientä, kuten vanhan puun kanto, tai jotakin ainakin äkkiä ajateltuna asiaan liittymätöntä, kuten Masarykin nimikirjoitus. 

Mutta huomenna menen tutkimaan kouluarkistoja ja olen toiveikas, että löytäisin hieman enemmän ihan jotakin konkreettista. Vielä uskon löytäväni Marenkasta enemmän kuin nimen kasterkirjassa. Toinen, kuuluisampi Maria, siis neitsyt Maria hymyilee minulle kirkon seinästä. Uskon, että se on hyvän merkki. 

Kävelen majapaikkaan ja mietin, miten oudosti ajan eri tasot kietoutuvat toisiinsa, tuttu tuntemattomaan. Esimerkiksi siten, että Ochozan metsässä, paikassa, jossa minä kuvittelen näkeväni jotakin yli sadan vuoden takaisesta rakkaustarinasta, pidetään nykyään niitä hiihtokisoja, joista Nové Město yleisimmin tunnetaan.



sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Marenkaa etsimään paikan päälle

Sama hyperystävällinen arkistonhoitaja, jota olen tässä jo muutamaan kertaan hehkuttanut, löysi minulle Marenkan. Olin sortunut luottamaan muistitietoon Marenkan tyttönimestä sekä siihen, että Marenkan poika puhuu samannimisistä sukulaisista. Ehkä muistelija tästä syystä oletti tyttönimeksi tuon muiden sukulaisten nimen.

Taas miespuolinen sukulainen, tällä kertaa isä, auttoi löytymisessä. Marenkan isä oli kylän johtajaopettaja, ja  kylän kastekirjaan oli merkitty Marenka-niminen tyttö samalle päivämäärälle ja isäksi kylän johtajaopettaja. Vähän nolottaa, etten itse älynnyt katsoa kastekirjaa noin tarkasti, enkä siten huomannut virhettäni.

Pian lähden matkalle kohti Tšekin pienempiä arkistoja. Ottamaan selvää Marenkasta ja hänen perheestään sekä hänen  yli sadan vuoden takaisesta rakastetustaan, Františekista. Valitettavasti kaikkia arkistoja ei ole näin hyvin digitalisoitu, kuin mitä Määrin katoliseet kirkonkirjat ovat.

Toisaalta siinä on oma jännityksensä, kun pääsee katsomaan ihan aitoja, paperisia dokumentteja. Voi kuvitella, kuka ja millainen ihminen oli se, joka kaiken tiedon kirjasi. Hän oli tietysti vain ihminen työnsä ääressä eikä tietenkään osannut arvata, että kaukana tulevaisuudessa on ihmisiä, jotka haluavat matkustaa vaikka maailman ääristä katsomaan hänen työnsä jälkeä.

Toivon, että tuleva matka on yllätyksellinen, mutta kiitos ei sillä lailla yllätyksellinen, että aikataulut pettävät. Mietin, että uskaltautuisinko reissun Kutná Hora -päivänä  Františekin koulutodistusten lisäksi tutkimaan myös sitä kuuluisaa luukirkkoa. Tämä tulee olemaan jo kolmas vierailuni Kutná Horaan, enkä ole saanut itseäni vielä kyseiseen kohteeseen. Aiheesta kysytään minulta niin paljon, että nyt on ehkä pakko ryhdistäytyä ja vain mennä sinne.

Seuraa blogiani niin tiedät, miten kävi!

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Tieto vain pakenee minulta

Sain huippuystävällisen sähköpostiviestin arkistonhoitajalta Žďár nad Sázavousta. Hänkään ei ollut löytänyt antamieni tietojen perusteella Marenkaa, mutta pyysi saada kaiken olemassaolevan tiedon, jotta voimme hakea muista lähteistä. Tosi ihanaa, että edes joskus on helppoa arkistoissakin. En oikeastaan koe arkistohaasteita työskentelyn pahimpina haasteina, vaan pikemminkin hidasteina ja prosessiin kuuluvina tekijöinä. Sekä tietysti lukemattomien tarinoiden aiheina...

Joka tapauksessa, ihan mukava, että toisessa päässä on avulias ihminen. Ehkä tämän kesän arkistokäynnit osoittautuvat hyödyllisiksi. Hain tarkennetut tiedot Marenkasta materiaalieni uumenista. Onnistuin löytämään  varmuudella hänen kotiseurakuntansa kastekirjan, mutta ei hänen nimeään kyllä siellä ollut! Ehkä hän ei sitten ollutkaan roomalaiskatolinen. Ja muiden uskontokuntien kirkonkirjoja on digitalisoitu vähemmän, joten tässä sitä taas ollaan.

Jotta ironia olisi täydellinen, kastekirjasta löytyi tietenkin Šír, poika, jonka František mainitsee kirjeessään Marenkalle. Taas löytyy joku miespuolinen sivuhenkilö, mutta aineistoni keskeistä naista ei löydy ei sitten millään. Tämä ei siis ole ensimmäinen kerta, kun näin käy. Františekin proffankin olen löytänyt, jopa hänen muistokirjoituksensa. Proffankin hän mainitsee vain kerran. Molemmat miepuoliset sivuhenkilöt olen sitä paitsi löytänyt ihan vahingossa.

Tästä hieman rohkaistuneena päätin yrittää etsiä Františekin kastetodistusta, sillä tiedän hänen kylänsä ja syntymävuotensa tarkasti. Tässä tuli ongelmaksi se, että hänen kotikylänsä on kuulunut niin moneen eri hallintoalueeseen viimeisen 130 vuoden aikana, etten enää pysynyt perässä arkistojen luokittelussa. Eli en tiennyt, minkä alueen mistä arkistosta tietoa olisi pitänyt lähteä etsimään. Pari umpimähkäistä hakua tein, tuloksetta. Ja kun Böömin puolella vanhoja kirkonkirjoja on tässä vaiheessa huomattavasti vähemmän vielä digitalisoitu tai ainakaan laitettu nettiin, en oikeastaan ihmeitä odotanutkaan. Mutta tulipahan katsottua ja lähetettyä sähköpostia asiasta kokeeksi yhteen aluearkistoon.

No, nyt olen lähettänyt myös sille Marenkan asiaa hoitavalle arkistonhoitajalle kaiken mitä tiedän. Seuraavan toiveikkuuteni panen siihen, että hänellä on joku loistava idea, mistä lähteä etsimään seuraavaksi. 

torstai 4. kesäkuuta 2015

Kirkonkirjoja netissä

Eilen iltapäivällä sain tiedon, jota olin metsästänyt jo ties kuinka kauan; missä parhaiten voi selailla vanhoja tšekkiläisiä kirkonkirjoja. Määriläisiä nimenomaan, etsin nimittäin yhä Marenkaa. Kesämyrsky riepotti peltikattoa ja sade pisaroi olohuoneen vanhoihin ikkunoihin, ja minä etsin Marenkaa Nové Měston syntymätodistuksista ja Brnon avioliittorekisteristä. 


Ehkä Marenka on syntynyt muualla. Brnossa taas on niin paljon kirkkoja, että avioliittojen läpikahlaaminen veisi paljon aikaa. Jos ei muu auta, teen sen kuitenkin. Marenka yhä vain juoksee minulta karkuun, ja nyt tiedän ehkä vähän siitä, miltä tuntui häneen rakastuneista miehistä. 

Eilen en löytäyänyt ja löysin. Löysin paljon isättömiä tyttölapsia, joille oli usein annettu nimi Marie tai Maria. Tämän tietysti huomasin siksi, että etsin Marie-nimistä tyttöä, syntynyt joskus vuosien 1885-87 välillä. Syntynyt hän oli, mutta ilmeisesti sittenkin jossakin muualla kuin Nové Městossa.

Ihmettelin, ettei noiden kahden vuoden aikana kaksosia syntynyt tuossa määriläisessä pikkukaupungissa naimisissa oleville naisille kuin yhden ainoan kerran. Yksinäisillä äideillä näytti ensikatsomalta olevan kaksosia ainakin kolmesti. Myöhemmin tajusin, että ehkä he ovat vieneet lapsensa kastettavaksi vasta sitten, kun niitä on ilmaantunut jo toinenkin. Huomasin myös, että monet yksinäisten äitien lapset oli merkattu kuolleiksi jo muutamaa vuotta myöhemmin.


Avioliittoja on solmittu sekä 
 tšekin- että saksankielisten välillä, mutta yleensä kieliryhmät ovat pitäytyneet erillään vielä vuonna 1914 ja 1915. Joskus vilahtaa ruotsalaisvoittoinen nimi, kuvittelen, että siinä on joku niille sijoilleen asettunut kolmikymmenvuotisen sodan taistelija. Todennäköisemmin nimen alkukoti löytyy lähempää, Saksasta tai Itävallasta. 


Avioliittoja on purettu varsin vähän, jos dokumentointiin on uskominen, jopa siviiliavioliittojen kohdalla on näin. Vuonna 1941 avioliittoja kuitenkin mitätöitiin useita. Jos hyppisin digidokumentista toiseen ja seuraisin ihmisten elämää, saisin selville, onko joku mitätöinti johtunut ns. rodullisista syistä, vai onko toinen puoliso vain kadonnut sodan pauhussa, tai kenties jo aiemminkin.


Digitalisaatio-sanaa hokevat nyt kaikki, ja digitalisaation ansiosta voin minäkin tutkia omasta olohuoneestani käsin menneisyyden mysteereitä, jotka liittyvät vieraaseen maahan ja kulttuuriin. Silti ainakin tällä hetkellä ajattelen, että itse digitalisaatio on aika pieni  ja pinnallinen mullistus verrattuna moneen muuhun tapahtumaan historiassa. Kynä vai näppäimistö? Koti vai ghetto? 6,5 päivää töitä viikossa tai ei töitä ollenkaan? Kuulu kirkkoon tai jupise ja kuulu kirkkoon.


Illalla nimet ja sarakkeet vilistivät silmissäni, kun yritin vain rentoutua. Yön nukuin kuitenkin levollisesti. Unessa olin Prahassa, hotellissa, joka oli täynnä upeita itämaistyylisiä huonekaluja. Hotelli oli tyhjä, ja sain valita huoneen. Valitsin hieman sokkeloisen huoneen, jossa oli koristeellinen, sivustavedettävä vuodesohva. Menin sohvalle kyljelleni ja olin levollinen ja onnellinen. Vielä tänä torstaisena iltapäivänä saan kiinni tuosta tunteesta.


Tiedän, että minulla on muutama dokumentti yhdessä sopessa, josta saisin lisäapua Marenkan löytämiseen - ehkä. Muistin tämän seikan eilen illalla, mutta en ole vieläkään kaivanut todistusaineistoa esille, sillä tiedän, että istuisin toisen illan ja osan yötäkin selailemassa ihmiskohtaloita. Suremassa niitä, miettimässä, iloitsemassa kauan sitten kuolleiden kanssa ja toivomassa, että mahdollisimman monen elämä oli edes pääpiirteissään onnellista. En kurkista noita  mahdollisia avaintodisteita siis vielä, mutta pian niiden aika on.


* * *



Jos joku sattuu tarvitsemaan Määrin kirkonkirjoja, niitä löytyy digitalisoituna aika paljon tästä osoitteesta: http://actapublica.

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Valkovuokkoja Belower Waldissa - kuolemanmarssin päätepisteessä

Tässä toinen blogipäivitykseni samalta päivältä. Aiheet ovat niin tärkeitä, että haluan kirjoittaa niistä tuoreeltaan.


Hyvät kengät ovat minulle elinehto, erityisesti matkoilla. Tällä reissulla yhden varpaan kynsi on hieman vihoitellut ja tehnyt kävelemisestä vähän hankalaa, vaikka olen kynttä yrittänyt lyhentää ja pehmustaa kyseistä varvasta sukalla. Pienikin kiusa voi tuntua joskus sietämättömältä. Tänään kävelin vain pieniä pätkiä sitä tietä, jota Sachsenhausenin vangit menivät yli sata kilometriä, noin 20 kilometrin päivävauhtia, puukengissä ja lumessa. Miten he selvisivät? Minä en tiedä.

Nyt huhtikuussa 2015 tuli kuluneeksi 70 vuotta siitä, kun kuolemanmarssi päättyi Sachsenhausenin vankien osalta Belower Waldiin. Olimme seuraamassa seppelten laskua ja muistopuheita.


88-vuotias Israeliin emigroitunut saksanjuutalainen mies sanoi puheessaan, että selviytyjät eivät ole sankareita, vaan sankareita ovat heidän vanhempansa, jotka pystyivät leirillä olemaan pelottomia ja olemaan tartuttamatta omaa sisäistä pelkoaan lapsiinsa.

Hän kertoi myös kesken kuolemanmarssin luovuttaneensa yhden kerran; hän oli jäänyt lumeen makaamaan, vaikka tiesi, että siihen joko jäätyy kuoliaaksi tai tulee ammutuksi. Puukenkien pohjin kertyi koko ajan lunta ja hän oli väsynyt. Hän kuitenkin heräsi, kun kaksi nuorta poikaa oli nostanut hänet ylös. Pojat olivat tuttuja Auschwitzista, he olivat tehneet yhdessä pakkotyötä Siemensille. Toinen pojista oli läsnä tämän päivän tilaisuudessakin.

Puhuja sanoi myös, että hän ei ole koskaan ollut katkera, ei edes leiriltä vapautumisen jälkeen. Tähän ajatukseen hän halusi päättää puheensa.

Ohjelman jälkeen käveilmme hieman alueella, johon vangit oli jätetty leiriytymään, oman onnensa nojaan. Paikka on erittäin kaunis pyökkimetsikkö. Puissa on kuitenkin merkkejä siitä, että täällä on asuttu ja yritetty pysyä hengissä. Puun kaarnaa on revitty syötäväksi ja rungoissa näkyy yhä piirustuksia ja kirjoituksia.



En oikein tiedä, miten kokemaani kuvaisin.Miten välittää ajatus, että ihmisiä on ensin kidutettu leireillä ja sitten ajettu pitkin maanteitä, kohti vääjäämätöntä kuolemaa? Mitä kertoa paikasta, jossa vainoojat lopulta pakenivat? Miten kertoa siitä, että näkee omin silmin tuosta kaikesta selviytyneitä ihmisiä, jotka ovat tulleet eri puolilta maailmaa taas tapahtumapaikalle, muistopäivän kunniaksi? Osaan vain sanoa, että paikka oli täynnä kauneutta ja surua. Ja valkovuokkoja, valtavasti valkovuokkoja.


Tiilitehtaan rauniolla miettimässä nykyaikaa

Tänään taidan kirjoittaa poikkeuksellisesti kaksi blobitekstiä. Toisen tiilitehtaasta, jossa tšekkiopiskelijat olivat pakkotyössä Sachsenhausenista, toisen taas Belower Waldin kuolemanmarssi-muistomerkistä.


Sachsenhausenin keskitysleirin sivuitse virtaa kanava, jolla tänäänkin kulkee proomuja, esimerkiksi kuljettamassa tällaista romukuormaa. En osaa sanoa, kuinka moni proomua ohjaava kapteeni, usein puolalainen, tietää, että kanavan varrella sijaitsi aikanaan tiilitehdas, jossa hänenkin maanmiehiään pidettiin pakkotyössä.

Harva turistikaan eksyy tiilitehtaan raunioille, vaikka moni käykin katsomassa itse pääleirin alueella näyttävimmät näyttelyt - tai ainakin ottamassa selfien Arbeit macht frei -portilla. Siellä täällä tuosta tehtaasta on kuitenkin edelleen näkyvissä jäämiä. Tehtaassa tehtiin paitsi tiiliä, myöhemmin myös kranaatin kuoria Berliinin puolustusta varten - niin ikään orjatyövoimaa hyväksi käyttäen ja alkeellisimmatkin turvallisuusohjeet unohtaen ja laiminlyöden.

Vanhalla tehdasalueella oli jokin alue eristetty aidalla, mutta portti oli auki. Kävimme hieman kävelemässä aidan toisella puolella, mutta emme löytäneet sieltä mitään erityistä. Vain lehtipuumetsikköä ja pari metsästyskojua. Kaksi autoa tuli tieuralla vastaan, kuljettajina vanhemmanpuoleiset sedät.

Kun näytti siltä, että mitään kiinnostavaa ei alueelta löydy, käännyimme takaisin. Emme kovinkaan kovasti ilahtuneet siitä, että portti oli tällä välin suljettu. Sedille, jotka olivat ehkä olleet puuhaamassa jotakin metsästyskojuilla, ei ollut tullut mieleen sanoa meille, että sulkevat portin mennessään.


Onneksi kuitenkin aidassa oli aukkoja, joiden kautta pääsimme pois. SS:n ampumaradan jäämistö oli myös aidattu, mutta tuon alueen aidan kaikki reiät oli visusti paikattu ja portti jo lähtökohtaisesti lukossa. Opastustaulusta saimme lukea, että SS-miehet harjoittelivat viikonloppuisin ja tähtäilivät mieluummin  alueella työskenteleviä vankeja kuin varsinaisia maalitauluja. Monia muitakin vähemmän optimistisia juttuja voi opastustauluista lukea.

Tässä kuva ampumaradasta, aidan takaa otettuna.Siellä muuten ammuttiin satunnaisesti vuoteen 1994 asti, kunnes uhrien edustusjärjestöt painostivat poliiseja ja ampumaseuroja lopettamaan toiminnan tuolla paikalla kokonaan.


Holokaustin muistopaikoista on minusta tosi vaikea ottaa järkeviä kuvia, sillä paikat ovat nykyään usein juuri tällaisia hylätyn ja puskioituneen näköisiä. Kuitenkin mielestäni on tosi tärkeää mennä paikan päälle, toteamaan mitä siellä tällä hetkellä on. Jotakin menneestä on mahdollista aistia, vaikka maisema muuttuukin.

Hämmennystä sen sijaan herättää se, että Sachsenhausenin liepeilllä on entisiä SS-miesten taloja nykyäänkin asuinkäytössä. On niitä tietysti korjattu ja nykyaikaistettu, mutta silti asia tuntuu hieman vaivaannuttavalta. Ymmärrän sen, että sodan jälkeen asuttiin missä vaan vähänkään asuinkelpoisessa rakennuksessa, mutta että tällaisen historian saaneissa taloissa asutaan yhä, sitä en ihan täysin ymmärrä.  Ehkä tästä opimme sen, ettei paikan tai rakennuksen historia ole kaikille lainkaan tärkeä seikka. Tässä kuvaa talorivistöstä.


SS:n tiloissa toimii nykyään muuten myös poliisikoulu. En oikein ymmärrä, mitä tuostakaan pitäisi ajatella. Tiilitehtaan lähellä on nykyään betonitehdas, mikä taas on sikäli ymmärrettävää, että kanavan varrella olevia lunnonvaroja mielellään käytetään.

On tietysti niinkin, että jos koko ajan miettii menneisyyttä, ei voi olla missään eikä tehdä mitään, koska joka paikassa on joskus sattunut jotakin. Ehkä paikkojen haltuunotossa on sittenkin puolensa, siitäkin huolimatta, että esimerkiksi minä en siihen joka suhteessa pystyisi.