Hullun maineessa ja luostarissa

Kylläpä tällä reissulla onkin ollut arkistolykky. Näen jo aika monen arkistonhoitajan vetävän herneet nenään tästä näystä, mutta kyllä, Dolní Kralovicen kunnantalolla minulta kysyttiin ihan ensimmäisenä: Saako olla kahvia vai teetä? Mikäs sen mukavampaa kuin mustalla teellä aloittaa päivän aineistojen selailu. Ei, en läikyttänyt.

Myös samainen avulias rouva opasti selaamaan kaste- ja kuolinkirjoja ja yllytti selaamaan enemmän kuin mitä periaatteessa tarvitsi, jos sieltä sittenkin löytyisi jotakin minulle tähdellistä. Ja löytyihän sieltä, Františekin lapsena kuolleet veli ja sisko, joista en ennen ollutkaan tietoinen. Tutkimukseni ei tähän tietoon kaadu tai sen varassa seiso, mutta olipahan taas hyvä muistutus siitä, että melkein kaikki kannattaa aina selata. (Tiedän, rajaaminen tässä suhteessa on varsin vaikeaa.)

Selvisin kuitenkin Dolní Kralovicesta nopeasti ja suuntasimme auton nokan Františekin synnyinkylää, Šetějovicea kohti.

Tällä kertaa minulla on mahdollisesti onnea saada vähän enemmän kylästä irti kuin eilen Najdekista. Tästä en tosin vielä voi olla varma, koska minun on pakko palata huomisaamuna paikalle uudestaan. Nythän on niin, että Tšekissä on kansalaisia palveleva Czech Point -verkosto. Eli aika pienessäkin käpykylässä on usein paikka, jossa saa hoitaa virastoasioita, kuten hankkia virallisia asiakirjoja tai hoidella veroasioita, tai mitä nyt milloinkin tarvitaan. 

Myös Šetějovicessa on Czech Point. Siellä istui kaksi vanhempaa rouvaa ja yksi nuori kundi. Kukaan ei puhu englantia eikä saksaa, ei siis sanaakaan. Ei edes se nuori mies. Aloin jo vähän miettiä, että onko kylän juomavedessä jotakin vikaa, kun vieraiden kielten opiskelu oli Františekillekin haastavaa, eikä asia ole parantunut 115 vuodessa yhtään. Sain sitten jotenkin kysyttyä talosta numero 17, joka on Františekin synnyintalo. 

Täällähän talot on numeroitu eikä kylissä välttämättä ole vieläkään varsinaisia katujen nimiä. Jos talo puretaan, samalle tontille rakennettu talo saatetaan numeroida uudelleen, tai joskus saatetaan pitää vanha numerokin. Eli en voinut kartasta päätellä, onko nykyinen numero 17 niin vanha, että se olisi alkuperäinen. Jos joku ihmettelee, mistä tiedän, että Františekin koti on juuri numero 17, niin kerrotaakoon, että tieto löytyy kastekirjasta. Joskus talon numero saattaa olla myös hautakivessä, jos henkilö on haudattu kotikylänsä hautausmaalle.

Sen verran ymmärsivät tšekinkielisestä selityksestäni, että olen kiinnostunut talosta numero 17, mutta eivät sitä, että haluaisin tietää, miten vanha talo on ja onko siitä muuta tietoa. Rouvat kehottivat nuoren miehen lähtemään näyttämään minulle taloa. Hän lähtikin, tosi haluttoman oloisesti lampsimaan kanssani ulos. Siinä sitten seisoimme talosta muutaman sadan meterin päässä, eikä hän ymmärtänyt, mitä haluan, enkä minä keksinyt, mitä osaamiani sanoja käyttäisin. 

Lopulta hänelle valkeni, mitä yritän selittää. Ja minäkin ymmärsin, kun hän sanoi soittavansa kollegalleen. Hetken päästä hän kertoi, että huomenna klo 9-13 paikalla on joku, joka ehkä tietää asiasta, ja joka ymmärtää vähän englantia ja saksaa. Mahtavaa! Tuskin maltan odottaa huomisia keskusteluja. 

Tunnustettakoon, että jouduin vielä palaamaan Czech pointiin ja pyytämään miestä kirjoittamaan sanomisensa paperille, jotta varmasti tajuan. Rouvat pyörittelivät silmiään ja katsoivat toisiaan merkitsevästi. Kun lähdin ulos, mustavalkoinen kissa tuijotti pisteliäästi ja kuulin kylätalolta naurunremahduksen. On ihan ok olla osaamatta kieliä. Pienen kylän Czech pointissa ei varmasti yleensä tarvita vieraita kieliä. Silti ei tarvitsisi nauraa tuolla tavalla, kun toinen yrittää hakea tietoa. Tältä tuntuu olla hullun maineessa.

Olin muuten tosi vähällä napata Františekin naapurin puutarhasta pari mansikkaa tuon kaiken kokemani jälkeen. Mutta enpä sitten tehnytkään niin. Voin olla outo kulkija, mutta en sentään mansikkavaras.

Se huippuavulias rouva Dolní Kralovecissa sen sijaan ymmärsi surkeaa solkotustani tarpeeksi hyvin. Lisäksi hän vinkkasi, että Humpolecin tai Želiviin kannattaa mennä yöksi. Želiv onkin minulle tuttu paikka viime keväältä, kuten osa lukijoista ehkä muistaakin. Niinpä nytkin päädyimme käymään luostarissa, ja sielläkin oli minulla onnea. Olin nimittäin hukannut yhden munkin yhteystiedot, ja haluaisin tutustua heidän 1600-luvulta peräisin olevaan kirjastoon, koska Pavel puolestaan työskenteli siellä luostarivuosinaan.

Olin miettinyt, miten saada yhteystiedot takaisin, harkinnut jopa luostariin soittamista, mutta en muistanut munkin kumpaakaan nimeä,en virallista etunimeä enkä munkkinimeä. Hankala soittaa, kun ei osaa kertoa, ketä yrittää tavoitella. Mutta hetken alueella pyörittyäni hän tulikin vastaan. Pahoittelin sitä, että tulen kutsumatta ja ilmoittamatta, hän pahoitteli sitä, että hänellä on kovasti töitä EU-rahoitusprojektin kanssa juuri nyt. Sain yhteystiedot ja lupasin palata asiaan jollakin toisella reissulla. Hän päästi meidät kuitenkin katselemaan vanhoja valokuvia luostarin sisätiloihin, aivan yksin ja ilman valvontaa. Tämä oli taas sellaista ystävällisyyttä, josta tulen olemaan aina kiitollinen.