Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2016.

Christmas Story (or Rambling) 2016 - How I became European

Kuva
Introduction One might think it would be easy to write a Christmas story related to this - to be totally honest - crazy year of 2016. I have had several ideas during the past few months to play with, but none of them have carried me anywhere I would like to go. Time was running out, but the brilliant idea never came. No, nobody is forcing me to do this, I only have the urge to write Christmas stories. Those of you who are writers do understand. Yesterday morning I was reading Helsingin Sanomat and  in his essay , one of my favourite writers, Heikki Aittokoski reflected his feelings on the events of this year. He says he is a fan of Europe. Then I realised, that this time I cannot write a traditional Christmas story but gather the themes that I have been playing with recently under the title: How I became European . How I became European I became European in July 1988 in Berlin but I did not know it yet, not in a few decades. Whenever I sit in a cosy café, I remember that rainy

Metri lumen alla

Kuva
Jonnekin on kuulemma satanut ensilumi. Ei tänne Turkuun vaan. Mutta ajattelin, että tämän lokakuisen päivän ilta olisi sopiva hetki istahtaa ja kertoa vielä yksi tarina viime viikon Prahan reissulta.  Sunnuntaina tapasin Sachsenhausenissa vankina olleen professori   Srdečnýn . Istuimme hänen kantakahvilassaan, jossa useimmiten tapaamme. Siellä istumme yleensä me ja paikallinen hipsterinuoriso. Tiskin takana professori tunnetaan erittäin hyvin. Karlíniin hän muutti jo kymmenisen vuotta sitten, ennen kuin alue alkoi saada nykyistä suosiotaan. Yhtäkkiä tapaamisen aikana professori alkoi kertoa, kuinka yhtenä helmikuisena aamuna vuonna 1940 hän ja muut vangit katsoivat parakin ikkunasta, kuinka viereisen parakin   tšekkien päälle kasattiin metri lunta. Heidät pakotettiin olemaan lumen alla tunnin verran ja kuusi paleltui kuoliaaksi. Syy oli se, että he olivat tulleet parakista ulos pari minuuttia myöhässä. En tiedä, miksi kirjoitan tämän juuri nyt. Ehkä pakastuva ilta antoi kimmokett

Aina oikein uskoa ei jaksa ihmiseen

Kuva
En muista, milloin olisin viimeksi blogannut vihaisena. En mielelläni nytkään niin tekisi ja olen yrittänyt haihduttaa suuttumuksen tunnetta, mutta se ei vain mene ohi. Harkitsin jopa koko bloggauksen väliinjättämistä, hetken jopa koko bloggauksen lopettamista. Mutta kirjoitettava kai on. Ensin hieman taustaa. Eilen tapasin vanhoja Pavel K řiv skýn partiolaisia, jotka jakoivat kuvia Pavelin elämästä, ennen kaikkea hänen ajastaan  munkkina Želivin luostarissa. Tässä kuva Želivistä 1950-luvulta. Pavel oli erikoinen henkilö. Hän tunsi ihmisiä valtavasti, eri puolelta kotimaataan ja myös sen ulkopuolelta. Mitä enemmän hänestä kuulee, sitä moninaisemmaksi kuva hänestä muuttuu.  En usko, että omakaan tutkimukseni antaa lähellekään tyhjentävää selitystä, sitten kun se aikanaan valmistuu, mutta pystyn ehkä pienen osan hänen  hänen persoonastaan valottamaan kuitenkin. Pavel mm. rakennutti kaksi tällaista mökkiä jonnekin luostarin läheisyyteen, kuusimetsään. Sinne hän keräsi nuoria

Matka Kaarlen yliopiston kellarista takaisin nykyiselle maan pinnalle

Kuva
Kovinkaan moni ei tiedä, että Albert Einstein on opettanut Prahassa, ennen Amerikkaan pakenemistaan. Kolmannen valtakunnan nousu mylläsi Kaarlen yliopiston aivan uuteen uskoon, sillä se, mitä siitä oli jäljellä, eli saksalainen osa, siirrettiin osaksi Reichin yliopitojärjestelmää. Tšekinkieliset opiskelijat lähetettiin Sachsenhauseniin ja opetus muuttui saksankieliseksi. Kimmokkeena opiskelijoiden pidättämiselle toimi opiskelijoiden järjestämät mielenosoitukset natsihallintoa vastaan, ja erityisesti ne mielenilmaukset, jotka alkoivat Jan Opletalin hautajaisista. Opletal oli lääketieteen opiskelija, joka kuoli saksalaisten luoteihin. Alla olevassa hautajaissaattokuvassa on muuten etualalla yksi Sachsenhausenista selviytynyt herra, jonka tulen tapaamaan lauantaina. Joku varmaan jo ajattelee, että toistan itseäni, olenhan näistä tapahtumista blogannut ennenkin. Muistan sen toki, mutta aihe on niin tärkeä, että palaan siihen aina vaan uudestaan. Toinen vastaava kestoaihe

Karoliniumin lattian alla

Kuva
Monikaan matkailija ei eksy Kaarlen yliopiston päärakennuksen, Karoliniumin näyttelyihin. Harmillista, sillä yleissivistävä tieto ei tee pahaa kenellekään. Vielä harvempi on (vielä) tietoinen, että kun Karoliniumissa on näyttely, on mahdollista käydä 11 metrin syvyydessä, maanalaisessa kellarikerroksessa. Oikeastaan kyseessä on vanha maataso, mutta kuten kaikissa vanhoissa kaupungeissa (esimerkiksi Suomen Turussa), uutta on rakennettu suoraan vanhan päälle ja vanhimmat kerrokset ovat painuneet maan alle. Tämän ilmiön tosiaankin jokainen Aboa Vetuksessa vieraillut tuntee. Karoliniumin maanalaisessa kerroksessa on yliopiston historiaa valottava näyttely. 1300-luvulla perustetun yliopiston historia on ollut varsin monivaiheinen. Instituutio on nähnyt kaikenlaista Hussilaissodista ja 30-vuotisesta sodasta Euroopan hullun vuoden kautta ensimmäisen tasavallan idealismiin, natsimiehitykseen ja samettivallankumoukseen. Kielipoliittisesti se on ollut latinankielinen, sittemmin kaksikielinen (

Klatovýn katakombeissa

Kuva
Tällä reissulla tuli käytyä Klatovýn ykkösnähtävyyttä katsomassa, eli katakombeja. Olen Roomassa viimeksi sellaisissa käynyt, eikä mitään erityistä tainnut jäädä mieleen. Nyt on pakko sanoa, että jos olisin tiennyt, millainen kokemus on, olisin jättänyt väliin. Näytteillä oli varsin avoimesti ja yleisöä lähellepäästävästi alueella eläneiden (lähinnä) jesuiittojen muumioita. Ruumiit oli puettu, osittain vähän hullunkurisesti, ja niitä sai kuvata vapaasti, tai ainakaan ketään ei kielletty. Itse en kuvannut muumioita, ajatus tuntui jotenkin hirveän inhottavalta. Itse rakennelmina katakombit olivat tietysti kiinnostavat. Sillä lailla ne mielestäni pitäisikin esittää. Tiloissa oli myös jesuiittanäyttely, joka ei sekään mitenkään parantanut oloani, koska se sisälsi varsin yksityiskohtaisia kuvauksia ruoskimis- ja muista itsensäkiduttamisharjoituksista. Amerikkalainen tuttuni sanoi, että paikassa on hänen mielestään tietyllä tavalla hieman friikki sävy. Onneksi en siis ole ajatuks

Länteen pakenijoiden jäljillä

Kuva
Sunnuntaiaamu alkoi sumuisena, juuri sellaisena kelinä, jota laittomia rajanylityksiä kylmän sodan aikana harrastaneet suosivat. Lauantai-iltana olimme kysyneet Františekilta, missä reitti rajan yli Saksaan oli kulkenut, ja hän näytti sen meille tarkasti. Sunnuntaina siis lähdimme katsomaan paikkoja tuolla suunnalla. Aivan tarkkaa reittiä on tietysti mahdotonta seurata, muutenkin tuntui järkevältä pysytellä vain poluilla. Kävelimme itse asiassa kuutisen kilometriä merkityllä retkeilyreitillä. En osaa kuvitella tunnetta, kun henkensä kaupalla pakenevat näkevät edessään siintelevät vuoret, joiden takana on Länsi-Saksa. Maasto ei itse asiassa ole tällä kohdalla kovinkaan vaikeakulkuista, mikä selittää sen, että jopa melko iäkkäätkin ihmiset selvisivät matkasta. Matkan varrella oli myös Karhukappeli, jonka joku karhun kanssa paininut ja pelastunut oli rakennuttanut 1700-luvulla. Näillä seuduilla eivät karhut enää liiku. Tsekissä on runsaasti eritasoisia ja -pituisia, me

Tosielämän James Bondia tapaamassa

Kuva
Minulta kysytään usein vihjeitä Tšekin matkoille. Niissä tilanteissa en oikein tiedä, mitä sanoa. Omat matkani, mielestäni parhaat matkat, teen paikkoihin, joihin pitää ajaa tällaisten kylttien ohi. Anna siinä sitten vihjeitä innokkaille turisteille, jotka haluaisivat nähdä "kaiken näkemisen arvoisen". Minulle tämä on näkemisen ja ennen kaikkea kuulemisen arvoista. Eikä siihen yksi viikko riitä; ei edes yksi ihmisikä, lähellekään. Eilen ajoin tällaisen kyltin ohi, pienelle sivutielle lähellä Klatovýa, tapaamaan 92-vuotiasta Františekia. Hän elää yksin mökissään, kuten hän taloaan kutsuu, melkeinpä keskellä metsää. Ympräillä ei ole tyypillistä kyläyhteisöä, paikka pitää todella tietää, jotta sinne osaa mennä. František ei ole kuka tahansa vanha paikallinen pappa, vaan vuosien 1948 ja 1956 välillä hän auttoi ihmisiä rajan yli, Länsi-Saksaan. Siksi halusin tavata hänet. Koko perhe vastusti vuonna 1948 valtaan tulleita kommunisteja aktiivisesti, joten tästä syystä Franti

Ymmärräthän, mitä minä sanon?!

Kuva
Puolitoista viikkoa sitten kävin Cardiffissa melkein päiväseltään. Lähdin perjantaina ja tulin sunnuntaina. Kyseessä oli kirjoittamisen tutkimuksen konferenssi, johon esitelmäehdotukseni oli hyväksytty. Puhuin Sachsenhausen-kirjeistä. Olin reissussa pelkällä käsimatkatavaralla, joten varaa oli ottaa vain yksi matkakirja. Niin, kirja. Oikea kirja. En oikein osaa keskittyä e-kirjoihin ja kaipaan sitä, että pääsen välillä ruudusta irti ja annan tekstin soljua paperilla. Silmäni ja mieleni lepäävät. Ensin ajattelin ottaa lukemiseksi Sirpa Kähkösen teoksen Tankkien kesä , koska tiedän muutamia ihmisiä kiinnostavan minun mielipiteeni tuosta kirjasta. Se sai kuitenkin jäädä, ja on saanut vieläkin jäädä, koska hupilukemiselle on minulla nyt todella vähän aikaa.  Sen sijaan otin mukaan Simo Muirin kirjan nimeltä Ei enää kirjeitä Puolasta , joka kertoo Suomessa ja Puolassa asuneen ja yhä asuvan juutalaissuvun tarinan. Joku voisi tietysti ihmetellä, miksi holokaust-aihe pyörii minulla paits

Savihevonen ensimmäisestä tasavallasta

Kuva
Sain eilen merkillisen, hyvin koskettavan lahjan yhdeltä Sachsenhausenista selvinneeltä, joka pyysi, että kävisin siinä Terezín-näyttelystä, josta pari päivää sitten bloggasin.    Nimittäin savesta tehdyn koristeen, joka on hänen lapsuudessaan ollut heillä aina joulukuusessa. En ole asiantuntija, mutta tämä näyttää minusta kotitekoiselta koristeelta, luultavasti ensimmäisen tasavallan ajalta. Toisinaan toivon, että esineet voisivat puhua. Tuntuu kummalliselta, että vuosikymmenet ja -sadat vierivät, mutta jotkut aivan arkiset esineet ovat ja pysyvät, kestävät läpi useampien ihmisikien. Tämän savihevosen kautta voin koskettaa sellaisen perheen elämää, jonka isä oli Itävalta-Unkaria palvellut virkamies. Voiko tällaista aikahyppäystä edes ymmärtää? Asiasta vielä vähän toiseen, kaunis oli Praha viime yönä ratikan ikkunasta katsellessa.

Terezínissä lentelevät haarapääskyt

Kuva
Alkuun pieni opettavainen tarina siitä, miten kuuluisi kohdella toista ihmistä. Lähdin sunnuntaina kahden ystävän kanssa käymään Terezínissä. Sovimme, että he hakevat minut kyytiin yhdeltä tietyltä Mäkkäriltä kaupungin rajalta. Sinne pitäisi päästä metrolla helposti. No, teoriassa kyllä, käytännössä piti ylittää moottoritie. En kerta kaikkiaan keksinyt, mistä tunneli menee, eikä paikkoja tässä maassa muutenkaan merkitä erityisen hyvin. Sunnuntaiaamuna ei juuri kulkijoita ole, joten ei ole paljon keneltä kysyäkään. Olin mielestäni kiertänyt risteyksen kaikki mahdolliset kolkat ja päätynyt aina umpikujaan. Pian olisin myöhässä ja yhä vain sakkailemassa moottoritien ja rampin välisessä oudossa epätilassa. Lopulta kohdalle osui KFC, jonka ulkopuolella oli pöytiä pyyhkimässä ehkä 16-vuotias poika. Selitin tilanteen hänelle, ja hän sanoi, että Mäkkärin kulmille menee itse asiassa ylikulkusilta, hänpä lähtee näyttämään. Mutta ota ensin juoma, talo tarjoaa. Niinpä ei tarvinnut janoisena

Aika, tuo vihreä hirviö

Kuva
Tänään liikuskelin Prahan linnan liepeillä ja läheisellä ratikkapysäkillä pysähdyin ihastelemaan sitä, miten nätisti oli jätetty apilaa kasvamaan. Ratikat ikään kuin kulkivat kukkaispellon läpi, vain raiteilta ne oli leikattu pois. Mutta sitten kauhukseni huomasin vihreän hirviön, joka leikkasi myös raiteiden vierustoja. Jokin palanen minussa jäi suremaan katkeilevia apiloita. Hetken mietittyäni ymmärsin surevani oikeastaan sitä, miten kaikki katoaa. Vihreä hirviö on aika, joka niittää pois ihmiset, jotka vielä muistavat jotakin omakohtaisesti. Sachsenhausenin selviytyjiä on  noin 1200:sta jäljellä enää seitsemän. Näitä opiskelijoita siis, joita minä tutkin. He ovat viimeisiä, jotka muistavat toisen maailmansodan aikuisen näkökulmasta, ainakin suurin piirtein aikuisen. Leikkuri kiertää ja mutkittelee, tulee lopulta meistä jokaisen kohdalle, minunkin. Letnán puistossa, metronomia katsellessani tulin siihen tulokseen, että aika tehdä, toimia, puhua ja kuunnella on nyt. Se on