torstai 22. joulukuuta 2016

Christmas Story (or Rambling) 2016 - How I became European

Introduction

One might think it would be easy to write a Christmas story related to this - to be totally honest - crazy year of 2016. I have had several ideas during the past few months to play with, but none of them have carried me anywhere I would like to go. Time was running out, but the brilliant idea never came. No, nobody is forcing me to do this, I only have the urge to write Christmas stories. Those of you who are writers do understand.

Yesterday morning I was reading Helsingin Sanomat and  in his essay, one of my favourite writers, Heikki Aittokoski reflected his feelings on the events of this year. He says he is a fan of Europe. Then I realised, that this time I cannot write a traditional Christmas story but gather the themes that I have been playing with recently under the title: How I became European.


How I became European

I became European in July 1988 in Berlin but I did not know it yet, not in a few decades. Whenever I sit in a cosy café, I remember that rainy summer day in Berlin when I was in a "real European" café, for the first time in my life. Now that Turku has a few of those too, it has been convenient for me to think that something from Europe has finally landed here. And before you get started: I know we have always had cafés, but now I am talking about certain kind of atmosphere.  The certain smells, feelings and tastes. It is an entirely subjective experience, not any café, no matter how fancy,  can take me back to the Berlin of 1988. 



A year later the Wall came down but my European identity did not wake up yet. I was excited, of course, about the changes that took place during the next few years. The only disappointment for me was the Velvet Divorce. In my opinion, Czechoslovakia should still exist, for various reasons, but let's not go there now. Our continent was shaking and it all touched me very deeply, but I only saw myself as a Finn, not as a European.

For nearly 30 years, I kept telling (mostly) Americans that there is no such a thing as European identity. All nationalities have their own, very strong identities and Europe is just our continent where we at least try to coexist peacefully. During the past 70 years we have also succeeded in it relatively well.

Then came Midsummer this year. Unlike most Finns I (still blind to what had happened to me in Berlin 1988)  was in Prague. I followed the news from my dear home country via Twitter. I can tell you that Finnish Midsummer sounds mad when you observe it from outside. A Man Was Arrested for Riding a Moped with a Sheep on His Lap, said one title.

I know that Finland is beautiful on the Midsummer night, but so is Prague, I can tell you. This is a picture I took on a tram late on Thursday evening, 23 June. It was an evening with friends, just like any other for me when in Prague.



While many of my countrymen were enjoying themselves at their cottages, I made myself a big mug of tea, took my tablet. I listened to the trams which pass my apartment every 10 minutes even at nights, talked to some friends online and followed the Brexit referendum on BBC. I went to  the Ikea bed where I sleep most of my nights in Prague at 2 am when my last Finnish friends online decided that they must sleep at least a couple of hours until the next beautiful day of Finnish summer. Stay votes were leading.

I woke up at 7 to one of the biggest shocks of my lifetime. Brits really think they do not want to play with us any more. All this talk about working for our continent has obviously been just words for them. I tried to sleep a bit more but couldn't and I certainly did not want to be alone. As soon as Shakespeare a synové opened in Malá Strana, I was there. The guys who run the shop were equally puzzled, and they were not the last puzzled people I encountered on that day, Friday 24th of June 2016. We felt abandoned.

As we all know, the shaking did not stop there and I fear it has not ended yet. Brexit has led the way to other things too, not only in Europe but also elsewhere. I never believed that populism and fake news would  really have much impact when people are actually standing in the voting booth. I have been proven wrong and to be honest, the feeling of defeat is bitter. 

However, there are weak signals that people like me are waking up. Elections can lead to crazy and unbeneficial results if the voice of reason cannot be heard anymore. And it must not be whispered, it must be shouted.

Back to me finding my European identity. In autumn this year, after I had recovered from the shock of Brexit but before the shock that the US presidential election would still give me a few weeks later, I met with my writers' group. We sat in a café  which again brought Berlin 1988 back to my mind. And the memories of that moment and the similar moments to come returned, clearer than ever.




Eating my ice-cream and talking to the waiter made me European. It took  me 28 years and many incidents  to understand it. Writing helped in this. Now, my reader, you may ask, why I still believe in the idea of Europe. Should not these struggles and challenges have the opposite effect? Maybe I could just toss my newly-found European identity and continue my life as a Finn only. Those who know me and the situation(s) in Finland understand why I would not be happy like that either.

What, however, I have abandoned, is the idea that Finland is not part of Europe. Europe is more than the nice cafés and mulled wine at Christmas markets. Europe is our home. The forests where I grew up, quite close to the Soviet border are Europe too. And so is Cambridge, the first city I fell in love with in the UK. No matter what the Brits vote, they are still stuck with us. There is not only one real way of being European that the rest of us  living at the edges should follow. 

I actually do not even know where that "real Europe" would be located. Even in the Czech Republic, in the heart of our continent, some people talk about their own country as a separate entity that should learn "the European ways". 

Hence, we need to accept it that we do not share the same European identity. There is always something new to explore in our own continent for each of us, and it can be that way. It must be that way.  I struggle against the mcdonaldization of Europe the best I can. However, I still find myself explaining to my friend in let's say Holland what she can find in her nearest Ikea and where it is located, based on what I remember seeing in Turku Ikea. We really need to protect our culture(s) and variation the best we can.

But now, finally, you will hear the ultimate reason why I still believe in Europe.


Why I still believe in Europe

On the same Midsummer week when I woke up to the life-changing Brexit news, I also met my good friend, Mr. Srdečný. He always gives me presents, usually research-related. This time he had something else in store. He wanted to give me a Christmas decoration, so that I would always remember him when decorating my tree. This clay horse used to hang in the Christmas tree of his childhood home and he has had in his own tree for decades. Now he decided it is time for the horse to move to Finland.

This, my friends, is the reason why I think we need to stick with our continent. Mr. Srdečný suffered from the consequences of totalitarism and the occupation of his own country, even twice. At the age of 97 he is still enthusiastic to meeting a previously unknown Finnish researcher, whenever she is in Prague. He loves the Finnish berry powder I bring him, admires Finnish conductors who frequently visit Prague and introduces me to his favourite cafés.



With this rambling I wish you all a very merry Christmas. Merry Christmas to my family and friends. Thank you all my  readers, Europeans, new Europeans and those on other continents.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Metri lumen alla

Jonnekin on kuulemma satanut ensilumi. Ei tänne Turkuun vaan. Mutta ajattelin, että tämän lokakuisen päivän ilta olisi sopiva hetki istahtaa ja kertoa vielä yksi tarina viime viikon Prahan reissulta. 

Sunnuntaina tapasin Sachsenhausenissa vankina olleen professori Srdečnýn. Istuimme hänen kantakahvilassaan, jossa useimmiten tapaamme. Siellä istumme yleensä me ja paikallinen hipsterinuoriso. Tiskin takana professori tunnetaan erittäin hyvin. Karlíniin hän muutti jo kymmenisen vuotta sitten, ennen kuin alue alkoi saada nykyistä suosiotaan.


Yhtäkkiä tapaamisen aikana professori alkoi kertoa, kuinka yhtenä helmikuisena aamuna vuonna 1940 hän ja muut vangit katsoivat parakin ikkunasta, kuinka viereisen parakin  tšekkien päälle kasattiin metri lunta. Heidät pakotettiin olemaan lumen alla tunnin verran ja kuusi paleltui kuoliaaksi. Syy oli se, että he olivat tulleet parakista ulos pari minuuttia myöhässä.


En tiedä, miksi kirjoitan tämän juuri nyt. Ehkä pakastuva ilta antoi kimmoketta ja tämä vain piti kertoa. Alla oleva kuva ei liity tapahtuneeseen eikä siihen liittyviin henkilöihin mitenkään, vaan se on graffiti Masarykin aseman seinässä, kuvattu viime sunnuntaina.



lauantai 22. lokakuuta 2016

Aina oikein uskoa ei jaksa ihmiseen

En muista, milloin olisin viimeksi blogannut vihaisena. En mielelläni nytkään niin tekisi ja olen yrittänyt haihduttaa suuttumuksen tunnetta, mutta se ei vain mene ohi. Harkitsin jopa koko bloggauksen väliinjättämistä, hetken jopa koko bloggauksen lopettamista. Mutta kirjoitettava kai on.

Ensin hieman taustaa. Eilen tapasin vanhoja Pavel Křivskýn partiolaisia, jotka jakoivat kuvia Pavelin elämästä, ennen kaikkea hänen ajastaan  munkkina Želivin luostarissa.

Tässä kuva Želivistä 1950-luvulta.


Pavel oli erikoinen henkilö. Hän tunsi ihmisiä valtavasti, eri puolelta kotimaataan ja myös sen ulkopuolelta. Mitä enemmän hänestä kuulee, sitä moninaisemmaksi kuva hänestä muuttuu.  En usko, että omakaan tutkimukseni antaa lähellekään tyhjentävää selitystä, sitten kun se aikanaan valmistuu, mutta pystyn ehkä pienen osan hänen  hänen persoonastaan valottamaan kuitenkin.

Pavel mm. rakennutti kaksi tällaista mökkiä jonnekin luostarin läheisyyteen, kuusimetsään. Sinne hän keräsi nuoria ihmisiä lähikylistä ja opetti heille filosofiaa, teologiaa, etiikkaa jne. Pakko on tunnustaa, etten ole tällaisesta munkista ennen kuullutkaan. Hän taisikin olla liian laaja-alainen ahtaisiin raameihin ja päätyi lopulta yksityisajattelijaksi ja kirkon ulkopuolelle.


Tapaamani partiolaiset kertoivat, että he yrittivät vuosia myöhemmin käydä etsimässä mökkiä Pavelin kanssa, kun tämä oli jo pitkään ollut poissa luostarista. Mutta paikalta löytyi vain enää metsää, ei jälkeäkään mökeistä. Tämä kuva on siltä retkeltä.


Yksi Pavelin rakkaimpia tehtäviä luostarissa oli ollut vanhojen kirjojen ja käsikirjoitusten tutkiminen ja säilyttäminen. Tänään siis matkasin Želiviin katselemaan, mitä siellä on jäljellä. Jouduin odottelemaan kirjastonhoitajamunkkia kauan, hän kun ei suostua antamaan avainta kenellekään muulle, eikä päästämään ketään ilman häntä kirjastoon sisälle.

Oli suoraan sanottuna hieman turhauttavaa odotella tuntikausia, mutta onneksi luostarin ympäristössä on mielenkiintoisia kulmakuntia, missä kävellä.  Mietin kävellessäni, että miten joku voikin olla niin omapäinen, että pitää kaiken takanaan.


Mutta niin kuin kaikissa hyvissä tarinoissa, tässäkin on käänne, ja se käänne tapahtuu nyt. Kun kirjastonhoitaja viimein tuli paikalle ja vei meidät kirjastohuoneeseen, meitä kohtasi melkoinen näky. Kirjoja oli pinokaupalla, hän oli juuri saanut ne aiheittain pinoihin. Ja kirjoja tulee yhä vaan, eri puolilta maata. Nimittäin on käynyt niin, että 1950-luvulla, kommunismin hurjimpina vuosina, luostarin kaikki kirjat katosivat jonnekin. Ja kirjahyllytkin samaan syssyyn.



Želiv oli pappien vankileiri 1950-luvulla. Kun papit saapuivat tiloihin, he muistavat nähneensä kirjastohuoneen tyhjänä. Kirjat siis vietiin erittäin nopealla aikataululla, kukaan ei tiedä, kenen toimeksiannosta. Kun luostari palautui kirkolle, kukaan ei uskonut kirjojen enää palaavan, mutta nyt kuulemma jossakin on jo 80 vuotta täyttänyt mies, joka käy kansalliskirjaston kokoelmia läpi eri puolilla maata. Hän on ainoa, joka tuntee erilaiset leimat, joten hän lajittelee kirjoja niin nopeasti kuin pystyy ja niitä palautellaan oikeille omistajilleen. Siksi kirjoja tulee Želiviin aina silloin tällöin laatikollinen. Kirjaston uudelleenjärjestäminen on siis loputon urakka. Ei mikään ihme, että kirjastonhoitaja vaikutti hieman stressaantuneelta.

Pyysin saada nähdä vanhimpia kirjoja. Vanhimmat käsikirjoitukset, jotka aikanaan olivat luostarin hallussa, ovat nykyään arkistossa, ammattimaisesti taltioituna. Luostari yhä omistaa ne, mutta säilytys on arkiston tehtävä. Hyvä niin. Niitä vanhimpia kirjoja sainkin nähdä.



Samalla hetkellä, kun kirjastonhoitaja avasi vanhan gradualen, ymmärsin täysin, miksi kirjat ovat nykyään vain yhden ihmisen takana. Kirjojen mystisen siirron jälkeen ne ovat olleet ties millaisissa käsissä. Ja jotkut niitä käsitelleet ihmiset ovat repineet sivuja irti tästä 1600-luvulla painetusta opuksesta. Eikä ainoastaan repineet sivuja, vaan leikelleet tyhjiä reunoja itselleen. Tällaisia näkymiä oli paksussa teoksessa vaikka kuinka paljon.


En ymmärrä, miksi näin on tehty. Kokonaisia sivuja on revitty verraten harvoin, mutta tyhjiä reunoja on silvottu usein. Jollakin tapaa vielä ymmärtäisin, vaikken hyväksyisi, jos joku leikkaisi kuvan itselleen muistoksi. Mutta kun ei näillä reunoilla ole kuvan kuvaa!

Olen ihan hirvittävän vihainen tästä. Sellaisella hiljaisella, sanattomalla tavalla. En voi ymmärtää, millainen ihminen tekee tällaista. Siksi voin vain murto-osaltaan kuvitella kirjastonhoitajan tuskan. Hän ei ole rasittava nipo, hän on aikamme näkymätön sankari. Suuttumukseeni sekoittuu myös ajatus siitä, että tällainen barbarian aika voisi vielä toistua. Valitettavasti pidän sitä mahdollisena ja olen tässä mielelläni väärässä.




Tältä Želivin kirjasto näytti alkuperäisessä asussaan. Vielä on vähän matkaa siihen, että menetetty kunnia olisi kokonaan palautettu. Kirjastonhoitaja kertoi kerran esitelleensä tihutyöstä kärsinyttä gradualea kirja-alan ihmisille. Joku oli sanonut, ettei tätä ole tehnyt kirjastonhoitaja, vaan ihminen, joka on kirjastossa töissä. Kieltämättä hyvin sanottu. Suomen kielen sana kirjastonhoitaja on aika osuva ja hyvä sana, siitä pitäkäämme kiinni.

Kaikesta huolimatta olen iloinen siitä, että kävin Želivissä. Pääsin taas kulkemaan kappaleen matkaa Pavelin jalanjäljissä. Kauempaa katsellessani luostarin kirkon torneja siteerasin hänelle hiljaa mielessäni Juice Leskistä: "Sun kanssas katson maailmaa ja samaa unta nään."


perjantai 21. lokakuuta 2016

Matka Kaarlen yliopiston kellarista takaisin nykyiselle maan pinnalle


Kovinkaan moni ei tiedä, että Albert Einstein on opettanut Prahassa, ennen Amerikkaan pakenemistaan. Kolmannen valtakunnan nousu mylläsi Kaarlen yliopiston aivan uuteen uskoon, sillä se, mitä siitä oli jäljellä, eli saksalainen osa, siirrettiin osaksi Reichin yliopitojärjestelmää. Tšekinkieliset opiskelijat lähetettiin Sachsenhauseniin ja opetus muuttui saksankieliseksi.


Kimmokkeena opiskelijoiden pidättämiselle toimi opiskelijoiden järjestämät mielenosoitukset natsihallintoa vastaan, ja erityisesti ne mielenilmaukset, jotka alkoivat Jan Opletalin hautajaisista. Opletal oli lääketieteen opiskelija, joka kuoli saksalaisten luoteihin. Alla olevassa hautajaissaattokuvassa on muuten etualalla yksi Sachsenhausenista selviytynyt herra, jonka tulen tapaamaan lauantaina.


Joku varmaan jo ajattelee, että toistan itseäni, olenhan näistä tapahtumista blogannut ennenkin. Muistan sen toki, mutta aihe on niin tärkeä, että palaan siihen aina vaan uudestaan.

Toinen vastaava kestoaiheeni on tietysti Jan Palach, joka sytytti itsensä tuleen Václavin aukiolla, ratsastajapatsaan luona vuonna 1969, kun Varsovan liiton jokot olivat miehittäneet maan. Palachin kuolinnaamiota etsittiin kovasti normalisaatioprosessin alettua, mutta yliopiston arkiston henkilökunta oli piilottanut sen niin hyvin, ettei salainen poliisi sitä koskaan löytänyt. Siksi sekin on saanut paikkansa näyttelyssä.


Näyttely päättyy tähän kuvaan. Se on sanaleikki presidentti Masarykin sloganista: Totuus voittaa. Tšekiksi siis: Pravda vítězí. Pravda vyděší puolestaan tarkoittaa, että totuus pelottaa. Juliste siis tietenkin samettivallankumouksen ajalta.


Juuri tänään juttelin vanhojen partiolaisten kanssa siitä, miten tiede ja opiskelu ovat menettäneet arvostustaan. Populisimi, äärimmäiset yksittäiset mielipiteet ja demagogia ovat nousseet arvostuksessa. Toisaalta aamulla juttelin professorini kanssa, joka oli sitä mieltä, että me vain tarkkailemme maailman menoa. Kaikki on vain historiaa, joka menee ohi jossakin vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin.

Ehkä Kaarlen yliopisto vaiheineen on hyvä todistus juuri siitä. Vuosisadat vaihtuvat, hallintojärjestelmät muuttuvat, arvot kääntyvät päälaelleen. Mutta yhä vaan rehtorilla on hallussaan yliopiston avain ja sinetti. Ja ehkä jonakin päivänä se saksalaisten ryöväämä perustamiskirjan ensimmäinenkin kappale vielä löytyy.


torstai 20. lokakuuta 2016

Karoliniumin lattian alla

Monikaan matkailija ei eksy Kaarlen yliopiston päärakennuksen, Karoliniumin näyttelyihin. Harmillista, sillä yleissivistävä tieto ei tee pahaa kenellekään. Vielä harvempi on (vielä) tietoinen, että kun Karoliniumissa on näyttely, on mahdollista käydä 11 metrin syvyydessä, maanalaisessa kellarikerroksessa. Oikeastaan kyseessä on vanha maataso, mutta kuten kaikissa vanhoissa kaupungeissa (esimerkiksi Suomen Turussa), uutta on rakennettu suoraan vanhan päälle ja vanhimmat kerrokset ovat painuneet maan alle. Tämän ilmiön tosiaankin jokainen Aboa Vetuksessa vieraillut tuntee.

Karoliniumin maanalaisessa kerroksessa on yliopiston historiaa valottava näyttely. 1300-luvulla perustetun yliopiston historia on ollut varsin monivaiheinen. Instituutio on nähnyt kaikenlaista Hussilaissodista ja 30-vuotisesta sodasta Euroopan hullun vuoden kautta ensimmäisen tasavallan idealismiin, natsimiehitykseen ja samettivallankumoukseen. Kielipoliittisesti se on ollut latinankielinen, sittemmin kaksikielinen (saksa ja tšekki), yksikielinen (pelkkä saksa, jolloin yliopisto myös kulki hieman eri nimelläkin) ja yksikielinen (pelkkä tšekki), mikä on siis nykytila.


Yllä olevassa kuvassa on kopio yliopiston perustamiskirjasta. Kopio toisesta kappaleesta. Ensimmäinen kappale on teillä tietymättömillä. Sodan jälkeen maasta pakenevat saksalaiset nappasivat sen sekä muutamia muita alkuperäisdokumentteja ja arvoesineitä mukaansa. Yhden olettamuksen mukaan esineistöä kuljettanut juna pommitettiin Pilsenissä, mutta itse varastetusta tavarasta ei ole merkkiäkään jäljellä.

Jopa Interpolin avulla näitä etsittiin, mutta toistaiseksi ei ole löytynyt. Esittäisinkin kaikille natsien kultajunan ja muiden vastaavien mysteerien ratkojille haasteen: Etsikää ja löytäkää Kaarlen yliopiston perustamiskirja. Se toinen kopio kyseisestä asiakirjasta on muuten Prahan arkkipiispalla, koske kirkolla on ollut olennainen rooli tämän(kin) yliopiston perustamisessa.


Tässä on kaivo, joka on löydetty kellareita puhdistettaessa. Sen ei kuitenkaan anneta täyttyä vedellä, ymmärrettävistä syistä. Kaivo on ollut tässä jo rakennuksen alkuperäisen (vai pitäisikö sanoa alkuperäisen rakennuksen) omistajan aikaan, silloin toisaankin pihakaivona, nykyään pohjakerrokseen hautautuneena. Alkuperäisomistaja oli Rotlevin suku, joka lahjoitti paikan yliopistolle.


Yliopiston sinetti. Kuvassa Kaarle IV polvistuu pyhän Václavin, eli  tšekkien suojeluspyhimyksen edessä.


Rahakirstu ja sen avain. Sopisivat kyllä nyky-Suomeenkin näin koulutuksesta leikkaamisen aikoina. Voisi näyttää aivan konkreettisesti, että tyhjä on.


Ote ensimmäisestä kirjaston kirjaluettelosta. Ei kyllä juurikaan poikkea lapsuuteni pienen kyläkirjaston systeemistä 1980-luvulta.


Varhaisin kuva promootiosta. Ei kuulemma juurikaan poikkea tämä taas Kaarlen yliopiston nykykäytännöistä.


Ja ketähän tässä kuvassa on? Olisikohan mm. hakkapeliittoja? Kuva liittyy Kaarlen yliopiston historiaan siten, että opiskelijoita lähti vapaaehtoisena taistelemaan ruotsalaisia vastaan. Tämä oli jo neljäs kosketus ruotsalaisiin ja heitä ei todellakaan haluttu enää kaupunkiin. Hakkapeliitat muuten veivät Strahovin luostarin kirjaston Turkuun, jossa se tuhoutui kaupunkipalossa vuonna 1827.

Näyttely ei päättynyt tähän. Taidan tehdä uudemmasta historiasta erillisen postauksen myöhemmin. Pysykäähän kuulolla!

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Klatovýn katakombeissa

Tällä reissulla tuli käytyä Klatovýn ykkösnähtävyyttä katsomassa, eli katakombeja. Olen Roomassa viimeksi sellaisissa käynyt, eikä mitään erityistä tainnut jäädä mieleen.

Nyt on pakko sanoa, että jos olisin tiennyt, millainen kokemus on, olisin jättänyt väliin. Näytteillä oli varsin avoimesti ja yleisöä lähellepäästävästi alueella eläneiden (lähinnä) jesuiittojen muumioita. Ruumiit oli puettu, osittain vähän hullunkurisesti, ja niitä sai kuvata vapaasti, tai ainakaan ketään ei kielletty. Itse en kuvannut muumioita, ajatus tuntui jotenkin hirveän inhottavalta.


Itse rakennelmina katakombit olivat tietysti kiinnostavat. Sillä lailla ne mielestäni pitäisikin esittää. Tiloissa oli myös jesuiittanäyttely, joka ei sekään mitenkään parantanut oloani, koska se sisälsi varsin yksityiskohtaisia kuvauksia ruoskimis- ja muista itsensäkiduttamisharjoituksista.


Amerikkalainen tuttuni sanoi, että paikassa on hänen mielestään tietyllä tavalla hieman friikki sävy. Onneksi en siis ole ajatuksineni yksin. Ymmärrän tietysti sen, että jesuiitat ja katakombit liittyvät Klatovýn historiaan ja uudelleenkatolistamisen aikaan todella kiinteästi, joten asian pitääkin olla esillä. Asioita vaan voi esittää aika monella tavalla.

Tietysti muumiot ja pääkallot kiehtovat monia, joten sikäli kannattaa käydä itse paikan päällä toteamassa, miltä se itsestä tuntuu. Nämä ovat vain minun vaikutelmiani. Sen tuo käynti kuitenkin aiheutti, että nyt tuntuu kirkkomuseokiintiö olevan täynnä.

Tänää nimittäin ajomme Nepomukin ohi ja pysähdyimme ihastelemaan komeaa Pyhän Jaakobin kirkkoa, jota juuri restauroidaan EU-rahalla. Se on yksi Santiagontien etappi niille, jotka aloittavat vaelluksensa Prahasta. Periaatteessa olisi ollut kiinnostavaa piipahtaa kirkon yhteydessä olevassa museossa, mutta kun itse kirkkokaan ei ollut auki, ajattelin, että nyt riittää tätä lajia vähäksi aikaa. Ehkä seuraavalla kerralla...


maanantai 17. lokakuuta 2016

Länteen pakenijoiden jäljillä

Sunnuntaiaamu alkoi sumuisena, juuri sellaisena kelinä, jota laittomia rajanylityksiä kylmän sodan aikana harrastaneet suosivat. Lauantai-iltana olimme kysyneet Františekilta, missä reitti rajan yli Saksaan oli kulkenut, ja hän näytti sen meille tarkasti.


Sunnuntaina siis lähdimme katsomaan paikkoja tuolla suunnalla. Aivan tarkkaa reittiä on tietysti mahdotonta seurata, muutenkin tuntui järkevältä pysytellä vain poluilla. Kävelimme itse asiassa kuutisen kilometriä merkityllä retkeilyreitillä.


En osaa kuvitella tunnetta, kun henkensä kaupalla pakenevat näkevät edessään siintelevät vuoret, joiden takana on Länsi-Saksa. Maasto ei itse asiassa ole tällä kohdalla kovinkaan vaikeakulkuista, mikä selittää sen, että jopa melko iäkkäätkin ihmiset selvisivät matkasta.


Matkan varrella oli myös Karhukappeli, jonka joku karhun kanssa paininut ja pelastunut oli rakennuttanut 1700-luvulla. Näillä seuduilla eivät karhut enää liiku.


Tsekissä on runsaasti eritasoisia ja -pituisia, merkattuja vaellus- ja pyöräilyreittejä. Saimme kulkea aivan rauhassa, vastaan ei tullut poluilla ketään, ja ihmisten aiheuttamia ääniä kuului hyvin vähän. Hiljaisuus oli nautinnollista. Suosituimmilla reiteillä ei tietenkään voi olla näin autiota, mutta myös tällä rajaseudun polulla oli kauniita maisemia aivan elämyksellisyteen asti. Suosittelen kokeilemaan!


sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Tosielämän James Bondia tapaamassa

Minulta kysytään usein vihjeitä Tšekin matkoille. Niissä tilanteissa en oikein tiedä, mitä sanoa. Omat matkani, mielestäni parhaat matkat, teen paikkoihin, joihin pitää ajaa tällaisten kylttien ohi.


Anna siinä sitten vihjeitä innokkaille turisteille, jotka haluaisivat nähdä "kaiken näkemisen arvoisen". Minulle tämä on näkemisen ja ennen kaikkea kuulemisen arvoista. Eikä siihen yksi viikko riitä; ei edes yksi ihmisikä, lähellekään.

Eilen ajoin tällaisen kyltin ohi, pienelle sivutielle lähellä Klatovýa, tapaamaan 92-vuotiasta Františekia. Hän elää yksin mökissään, kuten hän taloaan kutsuu, melkeinpä keskellä metsää. Ympräillä ei ole tyypillistä kyläyhteisöä, paikka pitää todella tietää, jotta sinne osaa mennä.

František ei ole kuka tahansa vanha paikallinen pappa, vaan vuosien 1948 ja 1956 välillä hän auttoi ihmisiä rajan yli, Länsi-Saksaan. Siksi halusin tavata hänet. Koko perhe vastusti vuonna 1948 valtaan tulleita kommunisteja aktiivisesti, joten tästä syystä František päätyi auttamaan niitä, joita uusi järjestelmä vainosi.

Ensimmäinen reissu tapahtui muutaman ihmisten pyynnöstä; hän selvitteli reitin ja auttoi ryhmän rajan yli. Sittemmin häntä alettiin suositella, ja kauan hän pystyikin pakenevia auttamaan. Jos rajavartijat näkivät hänet raja-alueella, hän pystyi aina käyttäytymään niin, että selitykset esimerkiksi eksymisestä uskottiin.


Lopulta vääjäämätön tapahtui: laittomia ylityksiä järjestävässä porukassa oli petturi, ja kaikki jäivät kiinni. Salainen poliisi tiesi kaiken, yksityiskohtia myöten, mitkään tarinat eivät auttaneet.

Vuosi oli 1956, ja František vietiin Pankracin vankilaan, Prahaan. Olen Pankracista blogannut ja käynyt itse vankilassa sisälläkin, vuonna 2011. Rakennus toimii yhä vankilana, mutta erityisen paha maine sillä oli natsi- ja kommunistiaikoina, koska siellä pidettiin poliittisia vankeja.

Vankeja oli niin paljon, että 1-2 hengen selliin oli ahdettu 72 miestä ja yksi ämpäri tarpeiden tekoon. Kuulustelujen jälkeen itse oikeudenkäynti tapahtui kotipaikkakunnalla Klatovýssa. Siellä tuomittiin kaikki paikalliset valtionvastaiseen toimintaan syyllistyneet, ja oikeudenkäynti kaiutettiin kovaäänisistä yli kaupungin. Tämä ei tietenkään ole eikä ollut normaalikäytäntö, ja tapahtumaan viitataan nykyäänkin termillä "hirviöprosessi".

František tuomittiin 18 vuodeksi pakkotyöhön, hänen isänsä 25 vuodeksi. Isä kuitenkin pääsi iäkkäämpänä kevyempiin töihin. Jachimovin pahamaineisella vankileirillä František teki rakennustöitä. "Rakensin itselleni ja muille vankilaa, muun muassa", hän kuvaa asiaa.

1960-luvulla voimaan tuli yleinen armahdus, joten hän kuitenkin vapautui paljon aikaisemmin kuin 18 vuoden päästä. Kotiin palatessaan hänellä oli jalassaan samat pitkävartiset saappaat, jotka hänellä oli ollut pidätettäessä. Ne olivatkin ainoa muisto kotoa, joka säilyi mukana vankeusvuosien läpi.

Kotiuduttuaan ystävät, joista  jotkut olivat jopa puolueen jäseniä, auttoivat Františekia löytämään töitä Klatovýsta. "Ystävyys oli ja on politiikkaa vahvempaa", hän sanoo.

Tällaiset tarinat avaavat laajemman näkemyksen kylmän sodan tapahtumiin monellakin tavalla. Ensinnäkin saman tapaisia rajan yli auttajia oli paljon muitakin. He eivät kaikki kuitenkaan itse halunneet lähteä länteen. Yksinkertaistettu tarina siitä, että kaikki kynnelle kykenevät pakenivat kommunismia, ei pitänyt täysin paikkaansa.

Toisekseen meidän käsityksemme kylmän sodan valtionvastaisesta toiminnasta ja vakoilusta on vahvasti Bond-elokuvien värittämää. Totuus on toisenlaista, ja se saattaa löytyä mökistä metsätien varrelta.

Kolmanneksi Františekin kaltaiset sankarit, jotka eivät itseään edes sankareina pidä, ovat juhlittuja, mutta käytännössä vain harva on heitä jälkikäteen kiittänyt. Kysyessäni, että kuuliko František rajan ylittäneistä mitään, hän vastaa, että yhdestä hän kuuli. Naisesta, joka pakeni pienen lapsen kanssa ja päätyi USA:han. Nainen oli tullut Prahaan samettivallankumouksen jälkeen ja kohdannut siellä sattumalta auttajansa. He olivat muistelleet, kuinka unilääkkeestä huolimatta lapsi oli herännyt puoli kilometriä ennen rajaa ja alkanut huutaa. Pako oli kaikesta huolimatta onnistunut.

On ymmärrettävää, ettei kylmän sodan poliittisesti tiukoissa tilanteissa kukaan muu pelastuneista uskaltanut ottaa yhteyttä auttajaansa. Joskus ihmiset myös vain kadottavat toisensa lopullisesti. Eikä František sanalla tai eleelläkään osoittanut, että kaipaisi erillisiä kiitoksia. Kuitenkin hän olisi ja on monet kiitokset ansainnut.

Päähaastateltava, eli talon kissa

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Ymmärräthän, mitä minä sanon?!

Puolitoista viikkoa sitten kävin Cardiffissa melkein päiväseltään. Lähdin perjantaina ja tulin sunnuntaina. Kyseessä oli kirjoittamisen tutkimuksen konferenssi, johon esitelmäehdotukseni oli hyväksytty. Puhuin Sachsenhausen-kirjeistä.

Olin reissussa pelkällä käsimatkatavaralla, joten varaa oli ottaa vain yksi matkakirja. Niin, kirja. Oikea kirja. En oikein osaa keskittyä e-kirjoihin ja kaipaan sitä, että pääsen välillä ruudusta irti ja annan tekstin soljua paperilla. Silmäni ja mieleni lepäävät. Ensin ajattelin ottaa lukemiseksi Sirpa Kähkösen teoksen Tankkien kesä, koska tiedän muutamia ihmisiä kiinnostavan minun mielipiteeni tuosta kirjasta. Se sai kuitenkin jäädä, ja on saanut vieläkin jäädä, koska hupilukemiselle on minulla nyt todella vähän aikaa. 

Sen sijaan otin mukaan Simo Muirin kirjan nimeltä Ei enää kirjeitä Puolasta, joka kertoo Suomessa ja Puolassa asuneen ja yhä asuvan juutalaissuvun tarinan. Joku voisi tietysti ihmetellä, miksi holokaust-aihe pyörii minulla paitsi konferenssipuheessa, myös matkalukemisessa. 

Eikö voisi hetkeksi jättää näitä asioita rauhaan, irtautua ja lukea jotakin ihan muuta? Todellakin yritin, mietin muitakin vaihtoehtoja kuin Tankkien kesää, mutta nyt vain sota ja kolmas valtakunta veivät voiton. Huomaan tulleeni ja tulevani yhä valikoivammaksi sen suhteen, mitä luen. Ehkä kuitenkin tulee vielä aika, jolloin laajennan lukuohjelmaani, mutta nyt on selvästikin minun tarkoitus perehtyä sotavuosiin eri näkökulmista. 

Muirin teos piti minua otteessaan niin hyvin, etten uskaltanut lukea sitä koneen- ja junanvaihtojen hetkillä, etten vaan jää kulkuvälineestä. Tarina upposi nyt todella oikeaan maaperään, olin lumoutunut. Ainoa asia, josta vähän kirjoittajaa kritisoin, on se, että välillä joutui plaraamaan taakse päin ja hakemaan, kuka kukin on. Henkilöluettelo olisi tehnyt kirjasta täydellisen kokemuksen.  

Johdannossa kirjoittaja kertoo, miten kirja sai alkunsa. Hän oli alun alkaen tehnyt tutkimusta suomenjuutalaisten jiddishistä, ja oli tätä varten liittynyt Helsingissä kokoontuneeseen (tai ehkä yhä kokoontuvaan) jiddishin kieliseen keskusteluryhmään. Siellä hänelle oli pian valjennut, että jotkut ryhmäläisistä olivat holokaustista selviytyneitä, mutta aihetta ei koskaan käsitelty missään keskusteluissa. 

Jossakin vaiheessa yksi näistä holokaustista selviytyneistä, vanha mies, oli alkanut puhua Muirille omia muistojaan. Miehen puheessa oli vilahtanut usein Blaugrundin suku ja heidän roolinsa oman kansansa jäsenten auttamisessa ja pelastamisessa. 

Muir kirjoittaa näin: "Syventyessään kertomaansa hänellä oli tapana tarttua minua tiukasti ranteesta ja toistaa jiddishiksi: Farstaisti vus ikh zug?! - Ymmärräthän, mitä minä sanon?!" Vanhuksen hieman polveilevat kertomukset ja tämä toistuva kysymys herättivät Muirin ajattelemaan, että tässä ehkä saattaisi olla tarina odottamassa löytäjäänsä.

Yksi asia johti toiseen, ja jossakin vaiheessa Muir alkoi perehtyä Blaugrundin suvun vaiheisiin. Siitä  prosessista sai syntynsä tämä kirja. En paljasta sisällöstä enempiä. Lukekaa itse! Annan teokselle vahvan suosituksen. Sen vain sanon, että Muir valottaa myös Suomen juutalaisten historiaa tavalla, jota ei ole ennen tehty. Keskeisenä lähteenä ovat kirjeet, joita Suomessa asuvat Blaugrundit saivat sukulaisiltaan vuoteen 1943 asti, eli Puolan juutalaisten tuhoamiseen saakka. 

Myös suvun yhä elossa olevien jäsenten muistitieto linkitetään arkistolähteisiin ammattimaisesti.Valvontaokomission aika vaikutti myös maamme juutalaisiin siten, että he eivät uskaltaneet kertoa kaikkea sotavuosina kokemaansa, sillä he eivät uskaltaneet luottaa sen enempää Neuvostoliittoon kuin kotimaahansakaan. Näihin vaiettuihin tapahtumiin antaa ainakin hieman valaistusta tämä kirja.



Samoihin aikoihin, kun oma tutkijanpolkuni kulki Walesiin, sain viestin Sachsenhausenista selvinneeltä hyvältä ystävältäni, professori Srdečnýlta. Hän kyseli, milloin olen tulossa Prahaan, hänellä on jotakin tärkeää ja mielenkiintoista kerrottavaa. Professori on siis pian 98-vuotias.

Olin jo vähän tehnyt suunnitelmia ja sanonutkin ihmisille, että aion seuraavaksi reissata jonnekin muualle kuin Prahaan. Mutta kuulaina syysiltoina korvissani kaikuvat sanat: "Ymmärräthän, mitä minä sanon?!"


torstai 23. kesäkuuta 2016

Savihevonen ensimmäisestä tasavallasta

Sain eilen merkillisen, hyvin koskettavan lahjan yhdeltä Sachsenhausenista selvinneeltä, joka pyysi, että kävisin siinä Terezín-näyttelystä, josta pari päivää sitten bloggasin.  Nimittäin savesta tehdyn koristeen, joka on hänen lapsuudessaan ollut heillä aina joulukuusessa. En ole asiantuntija, mutta tämä näyttää minusta kotitekoiselta koristeelta, luultavasti ensimmäisen tasavallan ajalta.


Toisinaan toivon, että esineet voisivat puhua. Tuntuu kummalliselta, että vuosikymmenet ja -sadat vierivät, mutta jotkut aivan arkiset esineet ovat ja pysyvät, kestävät läpi useampien ihmisikien. Tämän savihevosen kautta voin koskettaa sellaisen perheen elämää, jonka isä oli Itävalta-Unkaria palvellut virkamies. Voiko tällaista aikahyppäystä edes ymmärtää?

Asiasta vielä vähän toiseen, kaunis oli Praha viime yönä ratikan ikkunasta katsellessa.

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Terezínissä lentelevät haarapääskyt

Alkuun pieni opettavainen tarina siitä, miten kuuluisi kohdella toista ihmistä. Lähdin sunnuntaina kahden ystävän kanssa käymään Terezínissä. Sovimme, että he hakevat minut kyytiin yhdeltä tietyltä Mäkkäriltä kaupungin rajalta. Sinne pitäisi päästä metrolla helposti.

No, teoriassa kyllä, käytännössä piti ylittää moottoritie. En kerta kaikkiaan keksinyt, mistä tunneli menee, eikä paikkoja tässä maassa muutenkaan merkitä erityisen hyvin. Sunnuntaiaamuna ei juuri kulkijoita ole, joten ei ole paljon keneltä kysyäkään. Olin mielestäni kiertänyt risteyksen kaikki mahdolliset kolkat ja päätynyt aina umpikujaan. Pian olisin myöhässä ja yhä vain sakkailemassa moottoritien ja rampin välisessä oudossa epätilassa.

Lopulta kohdalle osui KFC, jonka ulkopuolella oli pöytiä pyyhkimässä ehkä 16-vuotias poika. Selitin tilanteen hänelle, ja hän sanoi, että Mäkkärin kulmille menee itse asiassa ylikulkusilta, hänpä lähtee näyttämään. Mutta ota ensin juoma, talo tarjoaa.

Niinpä ei tarvinnut janoisena kulkea kohteeseen. Ehdin ajoissa ja piti oikein kuva ottaa siitä, kun join kilpailijan juomaa Mäkkärin pihassa. Ihan vain symbolina sille, että näin minun pitäisi myös osata kohdata muut ihmiset.


Mitäpä itse Terezínistä voisi sanoa muuta kuin samaa mitä keskitysleireistä yleensä. Pysäyttävä paikka aina vain. Tällä kertaa menin ihan vain siksi, että halusin nähdä saksalaisen valokuvaajan Stefan Hanken näyttelyn KZ überlebt, joka koostui leireiltä selviytyneiden muotokuvista. Mukana oli muutama tuttukin. Tässä esimerkiksi Operaatio Bernhardista tuttu Adolf Burger. Lasken tutuksi, koska hän on lähettänyt minulle terveisiä, vaikken ole henkilökohtaisesti häntä tavannut. Burger elää yhä Prahassa, täyttää pian 99 vuotta.



Tässä on taas kuva selviytyjästä pitelemässä leirialueelta ylösnostettua kiveä. Siksi ylösnostettua, että alueella oli menossa arkeologiset kaivaukset.


Ja professori Jan Šabršula, ystävä, jonka niin nopeasti menetin, halusi tulla kuvatuksi kirjoituskoneensa kanssa. Tällä hän naputteli lähes kaikki tekstinsä elämänsä aikana.


Noin muuten, ei minulla ole oikein mitään uutta sanottavaa tästä aiheesta. Mutta sen voin vielä mainita, että rakennuksissa, joissa kerran kidutettiin ihmisiä niin hirveillä tavoilla, etten edes yritä sitä ymmärtää, pesivät nyt haarapääskyt, nuo kesän- ja onnentuojat.


Yritin ottaa kuvia vähän lähempää ja enemmänkin, mutta vanhemmat hermostuivat siitä todenteolla!


lauantai 18. kesäkuuta 2016

Aika, tuo vihreä hirviö

Tänään liikuskelin Prahan linnan liepeillä ja läheisellä ratikkapysäkillä pysähdyin ihastelemaan sitä, miten nätisti oli jätetty apilaa kasvamaan. Ratikat ikään kuin kulkivat kukkaispellon läpi, vain raiteilta ne oli leikattu pois.


Mutta sitten kauhukseni huomasin vihreän hirviön, joka leikkasi myös raiteiden vierustoja. Jokin palanen minussa jäi suremaan katkeilevia apiloita.


Hetken mietittyäni ymmärsin surevani oikeastaan sitä, miten kaikki katoaa. Vihreä hirviö on aika, joka niittää pois ihmiset, jotka vielä muistavat jotakin omakohtaisesti. Sachsenhausenin selviytyjiä on  noin 1200:sta jäljellä enää seitsemän. Näitä opiskelijoita siis, joita minä tutkin. He ovat viimeisiä, jotka muistavat toisen maailmansodan aikuisen näkökulmasta, ainakin suurin piirtein aikuisen. Leikkuri kiertää ja mutkittelee, tulee lopulta meistä jokaisen kohdalle, minunkin.

Letnán puistossa, metronomia katsellessani tulin siihen tulokseen, että aika tehdä, toimia, puhua ja kuunnella on nyt. Se on aina nyt.