lauantai 22. lokakuuta 2016

Aina oikein uskoa ei jaksa ihmiseen

En muista, milloin olisin viimeksi blogannut vihaisena. En mielelläni nytkään niin tekisi ja olen yrittänyt haihduttaa suuttumuksen tunnetta, mutta se ei vain mene ohi. Harkitsin jopa koko bloggauksen väliinjättämistä, hetken jopa koko bloggauksen lopettamista. Mutta kirjoitettava kai on.

Ensin hieman taustaa. Eilen tapasin vanhoja Pavel Křivskýn partiolaisia, jotka jakoivat kuvia Pavelin elämästä, ennen kaikkea hänen ajastaan  munkkina Želivin luostarissa.

Tässä kuva Želivistä 1950-luvulta.


Pavel oli erikoinen henkilö. Hän tunsi ihmisiä valtavasti, eri puolelta kotimaataan ja myös sen ulkopuolelta. Mitä enemmän hänestä kuulee, sitä moninaisemmaksi kuva hänestä muuttuu.  En usko, että omakaan tutkimukseni antaa lähellekään tyhjentävää selitystä, sitten kun se aikanaan valmistuu, mutta pystyn ehkä pienen osan hänen  hänen persoonastaan valottamaan kuitenkin.

Pavel mm. rakennutti kaksi tällaista mökkiä jonnekin luostarin läheisyyteen, kuusimetsään. Sinne hän keräsi nuoria ihmisiä lähikylistä ja opetti heille filosofiaa, teologiaa, etiikkaa jne. Pakko on tunnustaa, etten ole tällaisesta munkista ennen kuullutkaan. Hän taisikin olla liian laaja-alainen ahtaisiin raameihin ja päätyi lopulta yksityisajattelijaksi ja kirkon ulkopuolelle.


Tapaamani partiolaiset kertoivat, että he yrittivät vuosia myöhemmin käydä etsimässä mökkiä Pavelin kanssa, kun tämä oli jo pitkään ollut poissa luostarista. Mutta paikalta löytyi vain enää metsää, ei jälkeäkään mökeistä. Tämä kuva on siltä retkeltä.


Yksi Pavelin rakkaimpia tehtäviä luostarissa oli ollut vanhojen kirjojen ja käsikirjoitusten tutkiminen ja säilyttäminen. Tänään siis matkasin Želiviin katselemaan, mitä siellä on jäljellä. Jouduin odottelemaan kirjastonhoitajamunkkia kauan, hän kun ei suostua antamaan avainta kenellekään muulle, eikä päästämään ketään ilman häntä kirjastoon sisälle.

Oli suoraan sanottuna hieman turhauttavaa odotella tuntikausia, mutta onneksi luostarin ympäristössä on mielenkiintoisia kulmakuntia, missä kävellä.  Mietin kävellessäni, että miten joku voikin olla niin omapäinen, että pitää kaiken takanaan.


Mutta niin kuin kaikissa hyvissä tarinoissa, tässäkin on käänne, ja se käänne tapahtuu nyt. Kun kirjastonhoitaja viimein tuli paikalle ja vei meidät kirjastohuoneeseen, meitä kohtasi melkoinen näky. Kirjoja oli pinokaupalla, hän oli juuri saanut ne aiheittain pinoihin. Ja kirjoja tulee yhä vaan, eri puolilta maata. Nimittäin on käynyt niin, että 1950-luvulla, kommunismin hurjimpina vuosina, luostarin kaikki kirjat katosivat jonnekin. Ja kirjahyllytkin samaan syssyyn.



Želiv oli pappien vankileiri 1950-luvulla. Kun papit saapuivat tiloihin, he muistavat nähneensä kirjastohuoneen tyhjänä. Kirjat siis vietiin erittäin nopealla aikataululla, kukaan ei tiedä, kenen toimeksiannosta. Kun luostari palautui kirkolle, kukaan ei uskonut kirjojen enää palaavan, mutta nyt kuulemma jossakin on jo 80 vuotta täyttänyt mies, joka käy kansalliskirjaston kokoelmia läpi eri puolilla maata. Hän on ainoa, joka tuntee erilaiset leimat, joten hän lajittelee kirjoja niin nopeasti kuin pystyy ja niitä palautellaan oikeille omistajilleen. Siksi kirjoja tulee Želiviin aina silloin tällöin laatikollinen. Kirjaston uudelleenjärjestäminen on siis loputon urakka. Ei mikään ihme, että kirjastonhoitaja vaikutti hieman stressaantuneelta.

Pyysin saada nähdä vanhimpia kirjoja. Vanhimmat käsikirjoitukset, jotka aikanaan olivat luostarin hallussa, ovat nykyään arkistossa, ammattimaisesti taltioituna. Luostari yhä omistaa ne, mutta säilytys on arkiston tehtävä. Hyvä niin. Niitä vanhimpia kirjoja sainkin nähdä.



Samalla hetkellä, kun kirjastonhoitaja avasi vanhan gradualen, ymmärsin täysin, miksi kirjat ovat nykyään vain yhden ihmisen takana. Kirjojen mystisen siirron jälkeen ne ovat olleet ties millaisissa käsissä. Ja jotkut niitä käsitelleet ihmiset ovat repineet sivuja irti tästä 1600-luvulla painetusta opuksesta. Eikä ainoastaan repineet sivuja, vaan leikelleet tyhjiä reunoja itselleen. Tällaisia näkymiä oli paksussa teoksessa vaikka kuinka paljon.


En ymmärrä, miksi näin on tehty. Kokonaisia sivuja on revitty verraten harvoin, mutta tyhjiä reunoja on silvottu usein. Jollakin tapaa vielä ymmärtäisin, vaikken hyväksyisi, jos joku leikkaisi kuvan itselleen muistoksi. Mutta kun ei näillä reunoilla ole kuvan kuvaa!

Olen ihan hirvittävän vihainen tästä. Sellaisella hiljaisella, sanattomalla tavalla. En voi ymmärtää, millainen ihminen tekee tällaista. Siksi voin vain murto-osaltaan kuvitella kirjastonhoitajan tuskan. Hän ei ole rasittava nipo, hän on aikamme näkymätön sankari. Suuttumukseeni sekoittuu myös ajatus siitä, että tällainen barbarian aika voisi vielä toistua. Valitettavasti pidän sitä mahdollisena ja olen tässä mielelläni väärässä.




Tältä Želivin kirjasto näytti alkuperäisessä asussaan. Vielä on vähän matkaa siihen, että menetetty kunnia olisi kokonaan palautettu. Kirjastonhoitaja kertoi kerran esitelleensä tihutyöstä kärsinyttä gradualea kirja-alan ihmisille. Joku oli sanonut, ettei tätä ole tehnyt kirjastonhoitaja, vaan ihminen, joka on kirjastossa töissä. Kieltämättä hyvin sanottu. Suomen kielen sana kirjastonhoitaja on aika osuva ja hyvä sana, siitä pitäkäämme kiinni.

Kaikesta huolimatta olen iloinen siitä, että kävin Želivissä. Pääsin taas kulkemaan kappaleen matkaa Pavelin jalanjäljissä. Kauempaa katsellessani luostarin kirkon torneja siteerasin hänelle hiljaa mielessäni Juice Leskistä: "Sun kanssas katson maailmaa ja samaa unta nään."


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti