sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Tosielämän James Bondia tapaamassa

Minulta kysytään usein vihjeitä Tšekin matkoille. Niissä tilanteissa en oikein tiedä, mitä sanoa. Omat matkani, mielestäni parhaat matkat, teen paikkoihin, joihin pitää ajaa tällaisten kylttien ohi.


Anna siinä sitten vihjeitä innokkaille turisteille, jotka haluaisivat nähdä "kaiken näkemisen arvoisen". Minulle tämä on näkemisen ja ennen kaikkea kuulemisen arvoista. Eikä siihen yksi viikko riitä; ei edes yksi ihmisikä, lähellekään.

Eilen ajoin tällaisen kyltin ohi, pienelle sivutielle lähellä Klatovýa, tapaamaan 92-vuotiasta Františekia. Hän elää yksin mökissään, kuten hän taloaan kutsuu, melkeinpä keskellä metsää. Ympräillä ei ole tyypillistä kyläyhteisöä, paikka pitää todella tietää, jotta sinne osaa mennä.

František ei ole kuka tahansa vanha paikallinen pappa, vaan vuosien 1948 ja 1956 välillä hän auttoi ihmisiä rajan yli, Länsi-Saksaan. Siksi halusin tavata hänet. Koko perhe vastusti vuonna 1948 valtaan tulleita kommunisteja aktiivisesti, joten tästä syystä František päätyi auttamaan niitä, joita uusi järjestelmä vainosi.

Ensimmäinen reissu tapahtui muutaman ihmisten pyynnöstä; hän selvitteli reitin ja auttoi ryhmän rajan yli. Sittemmin häntä alettiin suositella, ja kauan hän pystyikin pakenevia auttamaan. Jos rajavartijat näkivät hänet raja-alueella, hän pystyi aina käyttäytymään niin, että selitykset esimerkiksi eksymisestä uskottiin.


Lopulta vääjäämätön tapahtui: laittomia ylityksiä järjestävässä porukassa oli petturi, ja kaikki jäivät kiinni. Salainen poliisi tiesi kaiken, yksityiskohtia myöten, mitkään tarinat eivät auttaneet.

Vuosi oli 1956, ja František vietiin Pankracin vankilaan, Prahaan. Olen Pankracista blogannut ja käynyt itse vankilassa sisälläkin, vuonna 2011. Rakennus toimii yhä vankilana, mutta erityisen paha maine sillä oli natsi- ja kommunistiaikoina, koska siellä pidettiin poliittisia vankeja.

Vankeja oli niin paljon, että 1-2 hengen selliin oli ahdettu 72 miestä ja yksi ämpäri tarpeiden tekoon. Kuulustelujen jälkeen itse oikeudenkäynti tapahtui kotipaikkakunnalla Klatovýssa. Siellä tuomittiin kaikki paikalliset valtionvastaiseen toimintaan syyllistyneet, ja oikeudenkäynti kaiutettiin kovaäänisistä yli kaupungin. Tämä ei tietenkään ole eikä ollut normaalikäytäntö, ja tapahtumaan viitataan nykyäänkin termillä "hirviöprosessi".

František tuomittiin 18 vuodeksi pakkotyöhön, hänen isänsä 25 vuodeksi. Isä kuitenkin pääsi iäkkäämpänä kevyempiin töihin. Jachimovin pahamaineisella vankileirillä František teki rakennustöitä. "Rakensin itselleni ja muille vankilaa, muun muassa", hän kuvaa asiaa.

1960-luvulla voimaan tuli yleinen armahdus, joten hän kuitenkin vapautui paljon aikaisemmin kuin 18 vuoden päästä. Kotiin palatessaan hänellä oli jalassaan samat pitkävartiset saappaat, jotka hänellä oli ollut pidätettäessä. Ne olivatkin ainoa muisto kotoa, joka säilyi mukana vankeusvuosien läpi.

Kotiuduttuaan ystävät, joista  jotkut olivat jopa puolueen jäseniä, auttoivat Františekia löytämään töitä Klatovýsta. "Ystävyys oli ja on politiikkaa vahvempaa", hän sanoo.

Tällaiset tarinat avaavat laajemman näkemyksen kylmän sodan tapahtumiin monellakin tavalla. Ensinnäkin saman tapaisia rajan yli auttajia oli paljon muitakin. He eivät kaikki kuitenkaan itse halunneet lähteä länteen. Yksinkertaistettu tarina siitä, että kaikki kynnelle kykenevät pakenivat kommunismia, ei pitänyt täysin paikkaansa.

Toisekseen meidän käsityksemme kylmän sodan valtionvastaisesta toiminnasta ja vakoilusta on vahvasti Bond-elokuvien värittämää. Totuus on toisenlaista, ja se saattaa löytyä mökistä metsätien varrelta.

Kolmanneksi Františekin kaltaiset sankarit, jotka eivät itseään edes sankareina pidä, ovat juhlittuja, mutta käytännössä vain harva on heitä jälkikäteen kiittänyt. Kysyessäni, että kuuliko František rajan ylittäneistä mitään, hän vastaa, että yhdestä hän kuuli. Naisesta, joka pakeni pienen lapsen kanssa ja päätyi USA:han. Nainen oli tullut Prahaan samettivallankumouksen jälkeen ja kohdannut siellä sattumalta auttajansa. He olivat muistelleet, kuinka unilääkkeestä huolimatta lapsi oli herännyt puoli kilometriä ennen rajaa ja alkanut huutaa. Pako oli kaikesta huolimatta onnistunut.

On ymmärrettävää, ettei kylmän sodan poliittisesti tiukoissa tilanteissa kukaan muu pelastuneista uskaltanut ottaa yhteyttä auttajaansa. Joskus ihmiset myös vain kadottavat toisensa lopullisesti. Eikä František sanalla tai eleelläkään osoittanut, että kaipaisi erillisiä kiitoksia. Kuitenkin hän olisi ja on monet kiitokset ansainnut.

Päähaastateltava, eli talon kissa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti