perjantai 24. helmikuuta 2017

Prahan kampaaja on innokas saunoja

Kävin eilen taas korealaisella kampaajalla, samalla sedällä, joka on leikannut hiuksiani melko tarkkaan viisi vuotta, mutta joka edelleen, tälläkin kerralla, kivenkovaan väitti, että on asunut Prahassa vasta noin kaksi vuotta.

Yleensä hän tervehtii minua sydämellisesti heti kun astun ovesta sisään, mutta tällä kertaa hän tyytyi vain nyökkäämään minimalistisesti. Hänellä oli nimittäin intensiivinen keskustelu toisen asiakkaan menossa - tšekiksi. Aivan pokkana hän vaan minulle väittää, ettei osaa kieltä yhtään eikä ollut nyt juuri huomaavinaankaan minua ennen kuin edellinen asiakas oli poistunut. Tämä on siis aivan normaalia, kuuluu meidän ystävyyteemme.

Kun pääsin tuoliin, sanoin heti, että tee tälle tukalle nyt vaan jotakin, ihan mitä vaan. Näinhän siis joka tapauksessa tulee tapahtumaan, joten paras vain sanoa se ääneen. Kampaaja toteaa, ettei aio leikata tätä nyt yhtään, hän tykkää hiuskistani juuri sellaisina kuin ne ovat, näytän kuulemma tosi  hyvältä ja hiusten leikkaaminen vain huonontaisi tilannetta.

Taivuttelen häntä tekemään edes jotakin, koska kampaus on aivan läsähtänyt. Lopulta hän suostuu vähän keventämään, alkaa työnsä heti ja hokee työn edetessä monta kertaa: "Ei pituudesta senttiäkään." Kun sanon, että huonot latvat saisit nyt kuitenkin ottaa pois, kampaaja tuhahtaa: "No tietenkin, sehän on selvä."

Tällä kertaa hän haluaa puhua saunasta, pyytää minua kertomaan elämäni saunoista ja minä kerron. Hän kuuntelee lumoutuneena. Tämän keskustelun aikana saan kuulla ensimmäsitä kertaa, että kampaajalla on perhettä Koreassa, jotka käyvät häntä tapaamassa häntä Euroopassa säännöllisesti. Kun yritän kysellä vähän enemmän, hän alkaa sujuvasti puhua korealaisista kylpylöistä mineraalivesineen.

Sitten puhutaan taas saunoista. Kampaaja kysyy, eikö alastomuus vaivaannuta minua. Sanon, että olen ehkä niin tottunut enkä muutenkaan käy sekasaunoissa. Hän taas sanoo pelkäävänsä, että joku tuttu tai asiakas tulee lauteille. Kysyn, onko hän innokas saunoja, ja hän toteaa olevansa Podolín uimakeskuksen aktiivisimpia saunojia, kaikki on hänestä ok, kunhan vaan ei tule tuttuja vastaan. Sanon, että ainahan hän voi olla niin kuin ei tunnistaisi ja selittää sitten jälkikäteen, ettei tunnistanut toista ilman vaatteita. Kampaajaa tämä ajatus huvittaa kovasti, mutta hän sanoo, ettei voisi koskaan olla niin epäkohtelias kenellekään.

Epäkohteliaisuutta ei kuitenkaan ole ilmeisesti se, että hän melkein suuttuu minulle, kun kerron käyväni Café Slaviassa ja Café Louvressa. Ne ovat kuulemma niin kaupallisia paikkoja, ettei sinne pidä mennä. Sanon hänelle vastaan, että kaikkihan on kaupallista, myös ne hänen suosimansa kansanpaikat, jotka ovat myös mukavia. Hän toteaa siihen, ettei kaikki ole kaupallista tässä maailmassa kuitenkaan. Myönnän, että esimerkiksi Pohjois-Koreassa eläminen on melko lailla kaupallisuudesta vapaata. Mies menee aivan hiljaiseksi, joten keksin äkkiä jotakin uutta puhuttavaa.

Kun hiukset on leikattu ja olen myöntänyt, että parempi vaan, ettei hän niitä oikeastaan leikannut ja hän todennut, että ehkä minun ei pitäisi tästä syystä edes maksaa, alan kaivella repustani kukkaroa. Kun hän hakee vaihorahoja, pengon repun pohjalta lahjaa, pientä marjarouhepussia, jonka olin ajatellut hänelle antaa. Olimme nimittäin joskus aikaisemmin puhuneet myös puolukasta, joten halusin antaa hänelle tilaisuuden todeta, miltä puolukka maistuu.

Jollakin ihmeen konstilla kampaaja aavistaa aikeeni. Ennen kuin saan kättäni reppuun, hän työntää käteeni suklaalevyä ja vaihtorahoja sen päällä. Ojennan takaisin tipin ja marjarouheen. Hän ei millään ottaisi niitä vastaan, mutta ottaa sitten lopulta kuitenkin useiden kumarrusten saattelemana.

Kun hän on sydämellisesti ja huippukohteliaasti saattanut minut ovelle ja olen kävellyt noin 20 metriä kapeaa katua, joka puikkelehtii uudesta keskustasta kohti vanhaakaupunkia, kampaaja huutaa perääni: "Johanna!"

Käännyn katsomaan kysyvästi ja hän sanoo: "Muista aina, että olet ystäväni, tekisin puolestasi mitä vaan. Jos hukkaat vaikka passisi tällä matkalla, soita minulle, niin lainaan omaani."

Nyökkään ja huudan kiitokset hänelle takaisin. Nauramme molemmat. Kun käännyn menosuuntaani, kuulen vielä kampaajan naurun kaikuvan talojen kiviseinistä.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Sateisessa Táborissa

Tänään tuli käytyä taas yhdessä kaupungissa, jonka olen aina halunnut nähdä, nimittäin Táborissa. Tábor on tunnettu hussilaisuuden ajalta, ja olisin halunnut käydä aihetta käsittelevässä museossa. Valitettavasti se on talvella auki vain keskiviikosta lauantaihin. Ainoat museot, jotka olisivat olleet auki olivat suklaa- ja panimomuseot.

Niinpä päädyimme vain katselemaan kaupunkia hieman päällisin puolin. Asukkaat ovat kaivaneet kaupungin alle sukupolvienaikana tunneleita, ja niihinkin olisi päässyt, jos museo olisi ollut auki. Tunnelit ovat olleet alunalkaen kellareita, mutta projekti on vähän lähtenyt käsistä, joten on syntynyt talot yhdistävä maanalainen verkosto. Tosi kätevä juttu myös sotien aikana, ei vain oluen säilyttämiseen. Täytynee siis tosiaankin tulla joskus kesäaikaan uudestaan.

Tábor on kyllä mukavan tuntuinen pikkukaupunki. Keskusaukion tuntumassa on useita ravintoloita, joiden hintataso on ihan kohtuullinen.

Kaiken kaikkiaan turistit otetaan huomioon, joten vierailu on varsin helppo ja vaivaton. Tänään meille vain osui vähän huonoa tuuria sekä aukioloaikojen että sään suhteen. Koko aamun satoi vettä. Kukkulalla olevalla kaupungilla on paljon portaita ja mukulakiveystä, ei mitenkään mukava yhdistelmä vesisateen kanssa. Niinpä jatkoimme matkaa jo aamupäivästä kohti uusia ihmetyksen aiheita.

 Tässä vielä muutamia kuvia Táborista.




maanantai 20. helmikuuta 2017

Český Krumlovissa

Vihdoin ehdin tekemään retken, jota olen jo pitkään suunnitellut. Nimittäin maan eteläosiin, Český Krumloviin.



Kaupunki on upea, kuten tästä yleiskuvasta näkyy, se on säilynyt harvinaisen yhtenäisenä tyyliltään. Kaikki uusikin lisätään pieteetillä, kuten alla olevan kuvan seinämaalaus havainnollistaa.




 Český Krumlovia tietysti vaivaa sama ongelma, mikä tahtoo olla muissakin Unescon kohteissa, valtava turistimäärä ja kaupungin irtoaminen sen varsinaisesta tarkoituksesta ihmisten asuin- ja työpaikkana. Tästä syystä ehkä kuitenkin pidän hiukan enemmän pienistä vanhoista kaupungeista, jotka eivät ole ihan niin suosittuja turistien keskuudessa. Esimerkiksi pari vuotta sitten kävin Chrudimissa, ja se menee kyllä minun maun mukaan Český Krumlovin edelle.

Matkaa suunnitteleville antaisin suosituksen, että yksi päivä riittää kaupungin katsomiseen oikein hyvin, ellei teillä sattumalta ole kontakteja paikallisiin, jotka osaisivat kuljettaa teitä oikeasti hienoissa ja erikoisissa paikoissa (niitä takuulla löytää, mutta ei niitä tällainen ummikko huomaa) ja kertoa kiinnostavia tarinoita. Juuri näille seuduille ei minulla ole kontakteja, joten olin aivan oman avun varassa.



Kaiken kukkuraksi olimme liikkeellä maanantaina, jolloin kaikki museot, ne mahdolliset kiinnostavatkin, sekä linna olivat kiinni. Olin tästä tietoinen, kiitos internetin, mutta siitä huolimatta olen pikkuisen yllättynyt, että maailmanperintökohde sulkee ovensa maanantaisin. Tosin näin on asia vain talviaikaan, kesällä kaikki paikat ovat auki päivittäin. Plussapuolena maanantain suljetuille oville voi toisaalta sanoa sen, että turisteja oli melko vähän, mutta ei siellä silti tarvinnut yksin liikuskella.



Käykää siis kaikin mokomin Český Krumlovissa ja kertokaa sitten minullekin, mitä piditte ja mitä koitte. Ehkä jossakin vaiheessa teen sinne itsekin vielä toisen reissun ja kerron sitten enemmän, miltä kaupunki vaikuttaa.



lauantai 18. helmikuuta 2017

Väärän tiedon vaarat

Tällä kertaa otin lomalukemiseksi Inkeri Koskisen teoksen nimeltä Villi Suomen historia: Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin. Kirjassa Koskinen käsittelee tieteen ja huuhaan rajapintaa erilaisten Suomea ja suomalaisuutta käsittelevien, useimmiten varsin hilpeyttä herättävien teorioiden kautta.

Ensimmäisessä luvussa esitellään itseoikeutetusti Sigurd Wettenhovi-Aspa, jonka mielestä kaikki maailman sanat ovat alkuperältään suomalaisia. Wettenhovi-Aspan pohjattomasta  idealaarista ovat mm. seuraavanlaiset "etymologiset" selitykset: Sana kulttuuri tulee suomen sanaliitosta kulta ura, Tunisia on syntynyt sanoista tuonen sija ja suomalaisten esi-isien yksi hautapaikka on Se toinen henge, eli Stonehenge.

Tällaisille villeille teorioille voi lähinnä nauraa, ja on kai pakkokin, kun ei muutakaan voi. Wettenhovi-Aspan aivoitukset suomalaisten ja suomen kielen ylivertaisuudesta eivät varmaankaan johda meitä jatkossakaan vaarallisille vesille. Mutta ilmiönä tieteellisten metodien sivuuttaminen joko kokonaan tai osittain ja teorioiden luominen omasta päästään ja omien mieltymysten mukaan on mahdollisesti hengenvaarallista touhua. Tätä asiaa pohtii myös Koskinen kirjassaan.

Esimerkiksi täysin epätieteellinen rotuoppi johti mm. Lidicen kylän polttamiseen sekä asukkaiden teloittamiseen ja vangitsemiseen. Kun yksi ihmisryhmä alkaa uskoa "tieteellisiä selityksiä" omasta erinomaisuudestaan niin voimakkaasti, että uskoo olevansa myös ihmisinä muita parempia, jälki on karmeaa. Kuvassa on Lidicen lapsien muistomerkki, jota valvotaan sähköisesti syistä, joita voimme vain arvailla.


Olen käynyt Lidicessä ennenkin, mutta koskettavassa paikassa voi käydä useinkin. Edelleen suosittelen kävelyretkeä alueelle, joka on nykyään puistomainen, iso viheriö. Näin talvella se tietenkään ei ole parhaimmillaan. Voi vain kuvitella, millainen kylä tuossa jokilaaksossa on kerran ollut. Nyt vain muistomekkejä ja raunioita.


Ensimmäiset päivät vietämme itse asiassa Sudeettialueella, Karlovy Varyn kupeessa olevassa kylpylässä. Kylpylällä on oma lähde, josta saa hakea milloin tahansa vettä, vaikka yöllä. Vedenottopaikan viereisellä seinällä on esittelyteksti paikan historiasta. Ei ihan hirveästi voimaannuta ajatus siitä, että Herman Göring ystävineen on viettänyt aikaa juuri tässä kylpylässä sota-aikaan.

Mutta tämä seutu on ollut jo vuosisatoja tunnettu kylpylöistään. Lähde on sama kuin sotavuosina mutta vesi virtaa aina vaan. Vesi tuo mukanaan uutta, onneksi, mutta se myös vie pois sellaista, minkä ei pitäisi koskaan unohtua. Siksi suosittelen Lidiceä ja pysähtymistä näille portaille, jotka kerran veivät kylän kirkkoon.